Pisara romantiikkaa siltaan ripustettuna

Ajatukseni palaavat yhä edelleen Sevillan reissuun ja sen viimeiseen päivään. Silloin tapahtui jotain hyvin spesiaalia ja romanttista. Nimittäin...

lisäsimme oman lemmenlukon näiden muiden lukkojen joukkoon!

Joskus marraskuussa mieleeni pälkähti ajatus lemmenlukoista. Olin nähnyt yllätyksekseni niitä täällä Hämeenlinnassa Vanajaveden ylittävällä rautiesillalla, minkä jälkeen aloin netistä selvittää, missä kaikkialla Suomessa ja maailmalla niitä on. Yllättäen päädyin lukemaan asiasta Wikipediasta, josta löysin listan kaupungeista ympäri maailmaa, missä lukkoja on. Ja yksi paikoita oli Sevillan Puente Isabel II -silta. No tästähän minulle syntyikin pienoinen ajatus, että olisi ihanaa viedä matkani aikana J:n kanssa yhteinen lukko kyseiselle sillalle rakkaudemme merkiksi. Aivan näin suoraan J:lle en asiaa kuitenkaan esittänyt. Mainitsin vain, että olen lukenut netistä, että siellä on silta, mihin on kiinnitetty tällaisia lukkoja. J myös mainitsi nähneensä ja kulkeneensa sillä sillalla.

Jonkin verran netistä katselin verkkokauppoja, joista pystyi tilaamaan värikkäitä lukkoja haluamallaan kaiveruksella. Ja nämä lukot olivat aivan törky hintaisia. Ei minulla ole varaa laittaa minimaaliseksi kutistuneesta opiskelijabudjetistani n. 30 euroa lukkoon. Mietinkin, että menisin kaupasta ostamaan ihan normilukon ja se saisi kelvata. Kuitenkin jostain syystä tämä jäi tekemättä ja jokseenkin unohdinkin asian ja matkustin ilman minkäänlaista lukkoa Espanjaan.

J:n luokse saavuttuani puhuimme asioista, joita haluaisimme viikonlopun aikana tehdä. J mainitsi, että pitää se lukko hankkia ja viedä sinne sillalle. Olin, että vau! J oli oikeasti saanut kimmokkeen pienestä ideastani. Olin tästä romanttisesta ajattelusta niin positiivisesti yllättynyt. Viime aikoina, kun romantiikka ei ole sattuneesta syystä ollut niin suuressa osassa kuin suhteemme alkuaikoina. Tuntui, että oman lemmenlukon kiinnittäminen sillan kaiteeseen oli aivan must-juttu J:lle vierailuni aikana ja olihan sen tietysti minullekin. Niinpä marssimme kiinalaiseen kauppaan ostamaan lukon ja tussin, millä voisimme siihen kirjoittaa.

Sinne jäi lukkomme riippumaan muiden joukkoon. Kieltämättä tapahtuma oli varmaan kaikkein romattisinta, mitä meidän suhteessa on tapahtunut. Niin imelää lässynläätä, että huh huh. Mutta samalla niin ihanaa. Tuota hetkeä on niin ihanaa muistella näin jälkikäteen ja vielä vuosien päästäkin. Vitsailtiinkin, että ei tässä enää avioliittoa tarvita, kun avaimetkin viskattiin jokeen. No voi kyllä olla, ettei minulle itselleni kauaa enää pelkät lukot riitä..?

Hyvää Joulua!!

Niin saapui joulu taas tänäkin vuonna. Täytyy myöntää, että vaikka pidän joulusta todella paljon, niin tänä vuonna en ole oikein löytänyt kunnon joulufiilistä. Ei ole lunta, tuntuu ja näyttää kuin olisi lokakuu. En edes tänä vuonna jaksanut vaivautua mitään joulukoristeitakaan kotiin laittamaan. Yhden ikkunavalon ostin aiemmin syksyllä ja se saa riittää.

Tänään suuntasin äidin luo joulun viettoon. Yksi meistä puuttuu, mutta onneksi saan viettää muiden ihanien perheenjäsenten kanssa joulua. Ja kyllä se joulufiilis alkoi tänne saavuttuani nostamaan päätään, kun näin kuusen ja muut joulukoristukset. J:lle mainitsinkin, että ensi jouluna hommataan iso kuusi ja uusi koristeita siihen sekä tehtäisiin itse jouluruokia. No jouluruuista en ole niin varma, mutta muuten kyllä haluan panostaa kunnolla. Ajattelen, että ensi joulun haluaisin viettää J:n kanssa ihan kahden, mutta kai pakolliset äideillä vierailut pitää hoitaa.

Hyvää joulua kaikille! Nauttikaa ruuasta, juomasta, joulutunnelmasta ja läheistenne kanssa yhdessä olemisesta!! ♥

Joululoman aloitus Sevillassa, paras pidennetty viikonloppu ikinä!

Viimeksi kun yritin jotain matkastani J:n luo kirjoittaa, meni hyvä idea ihan poskelleen. Joten nyt pieni yhteenveto ihanasta viikonlopusta aurinkoisessa Sevillassa.

Matkaan lähdin torstaina 12. pvä. Koko viikon olin ollut ihan täpinöissäni. Viimeisiin koulutehtäviin ja tentteihin oli hyvin vaikea keskittyä, kunnes koitti torstai, elämäni paras päivä pitkään aikaan. Koulun jälkeen suuntasin kohti Helsinki-Vantaata, josta minulla oli lennot Amsterdamin kautta Sevillaan. Hirveästi jo etukäteen jännitin matkaa, koska tämä oli ihka ensimmäinen kerta, kun matkusti yksin lentokoneella. Vaikkei minulla mitään lentopelkoa olekaan, kyllä lentäminen silti aina jollain tapaa jännittää enemmän tai vähemmän. No onneksi kaikki meni hyvin ja selvisin ehjin nahoin ilman suurempia ongelmia määränpäähäni.Suurin jännitysmomentti oli yön yli koneen vaihdot Amsterdamin lentokentällä. Kentästä olin kuullut, että se on valtava, ja mietin, että kuinkakohan siellä selviän. Mutta oikeasti paikka on mielestäni todella selkeä ja niin kai sen on oltavakin. Ainoastaan lentokenttähotellin löytäminen kentän transit-alueelta tuotti hieman päänvaivaa, ja olin aivan puhki, kun hieman jälkeen puoli yhdeksän illalla löysin perille. Enkä muista, koska olisin viimeksi nukahtanut klo 22 aikoihin, mutta unet olivat kyllä tarpeen, sillä seuraavana aamuna oli herätys viideltä.

Perjantai aamu n. klo 5.00. Ei väsytä!

Muista tarkistaa lähtöportti, ettet joudu ravaamaan kilometri kaupalla näitä piiiitkiä käytäviä.

Perjantai aamuna alkoi vatsassa olla perhosia yhä enemmän. Kahden kuukauden odotus palkitaan ja näen vihdoin J:n. Lentokoneessa jopa hieman liikutuin, kun aloin ajatella, että kohta saan nähdä ja halata rakastani. Eikä aikaakaan, kun se toteutui. J:n näkeminen tuntui aivan uskomattomalta. Hyvä etten joutunut hieraisemaan silmiäni, kun näin J:n kävelevän minua kohti. Ensimmäinen suukko ja halaus olivat parasta, mitä minulle oli pitkään aikaan tapahtunut. Vihdoin olin perillä!

Ensitöiksemme menimme J:n kämpille viemään tavarani ja hengähtämään hetkeksi. Yllätävän raskasta tuo lentäminen :D. Syötyä ja tovin siinä mammittua (J:n käyttämä sana halailusta ja vierekkäin makoilusta) lähdimme katselemaan kaupunkia. Täytyy sanoa, että Sevilla on todella kaunis kaupunki ja tykästyi siihen oikein paljon. Paljon hienoja rakennuksia, tunnelmallisia pikkukatuja ja ihmisten vilinää. Ja aurinkoa ja lämpöä. Oli aivan ihana vaihtaa loskakelit n. + 20 asteeseen. Lauantaina lämpömittari näytti jopa + 25 auringossa. Me gusta! Ja mikä parhainta, koin kaiken tämän yhdessä J:n kanssa. Tuona viikonloppuna näimme ja koimme niin paljon niin henkisesti ja etenkin fyysisesti. Jalat olivat kävelystä aivan paskana! Ties kuinka monta kilometriä tuli käveltyä näiden neljän päivän aikana. Onneksi sentään Los Bermejalesin kaupunginosaan, jossa J asuu, pääsi tosi kätevästi bussilla keskustasta. 

Plaza de España

J oli etukäteen miettinyt kaikkia hienoja paikkoja, joita hän haluaisi minulle näyttää ja joita hän ei ole itsekään mahdollisesti vielä nähnyt. Näistä saikin hyvin ohjelmaa neljälle päivälle. Onneksi kuitenkin meillä oli myös hetkiä, jolloin voimme vain keskittyä toistemme seuraan ilman paineita tästä suuresta viikonloppusuunnitelmasta. Parhaimpia hetkiä olikin, kun sunnuntaina illalla katsoimme sängyllä läppäriltä leffaa, jonka lopussa pitkästä aikaa nukahdin J:n syliin ja missasin elokuvan lopun. Siitä huolimatta, että nautin joka solullani yhteisestä ajastamme, mielessä kalvoi maanantai ja kotiinlähtö. Maanantai-illan surun hetket Sevillan lenokentällä eivät silti pilanneet tätä ihanaa viikonloppua. Kaikki oli ollut täydellistä! Valitettavasti kaikki oli niin nopeasti ohitse. Niin kauan tätä odotin. Sanoinkin J:lle, että tämä on ollut kaikkein parhain yhteisistä matkoistamme.

Sevillan katedraali

Lisäillessäni näitä kuvia mieleni palaa yhä uudelleen viikon takaiseen. Kuinka kaikki tuntui niin täydelliseltä. Arki kuitenkin koitti taas tiistaina, kun saavuin Suomeen. Vielä kolmisen kuukautta pitää odottaa. Toivon niin, että pääsisin vielä toistamiseen J:n luokse. Paljon kuitenkin riippuu koulusta sekä omasta taloudellisesta tilanteesta. Yksi yhteinen ideamme ja haaveemme olisi, että matkustaisin J viimeisellä Sevillassa olo viikkona sinne ja palaisimme kotiin yhdessä. Tai no ihan mikä tahansa ajankohta oikeastaan kävisi, kunhan vaan pääsisin tekemään toisen reissun. No se jää nähtäväksi. Niin outoa ajatella, että tasan viiko sitten olimme yhdessä ja nyt on taas välimatkaa semmoiset n. 4000 kilometriä. Pakko se vaan on ajatella positiivisesti, että vielä koittaa se kaunis päivä ja J tulee kotiin lopullisesti.Sillä välin täytyy tyytyä skype-parisuhteeseen. Maaliskuuhun asti voin lärätä läpi n. 400 kuvaa parhaasta viikonlopusta ikinä. Täytyy varmaan siirtää kuvat kymmenenlle muistitikulle tai ulkoiselle kovalevylle, etten vahingossakaan onnistu deletoimaan niitä.

Härkätaisteluareena

Juuri tuollaisena kuin yllä olevassa kuvassa haluan matkani Sevillaan muistaa. Paljon rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä. Haluan pyyhkiä mielestäni alakuloisen kotimatkan ja muistella kaikkia mahtavia hetkiä, joita koimme yhdessä. Kuinka J hieroi väsyneitä jalkojani aina päivän päätteksi. Kuinka J:lle oli tärkeää, että menemme syömään maailman parasta kanaa. Hymyä J:n kasvoilla, kun hän syö ruispaloja ja juo Presidentti -kahvia. Kuinka kiipesimme katedraalin kellotornin huipulle 30-40 kerrosta. Ja kuinka otimme hassunhauskan joulukorttikuvan kadulla olevassa valokuvausautomaatissa.

"Vaikka onkin pilvinen päivä täällä, näen valoa sillä tiedän että nähdään ihan kohta taas. Tuun perässä ihan just, hoidan vaan yhen pikkujutun ekaks." Näin J oli kirjoittanut facebook-seinälleni, kun oli nähtenyt Sevillasta kotiin. Ehkä ihaninta ikinä ja niin kauniisti ilmaistu. Te quiero mucho! ♥

Kotinpaluun jälkeen

Tiistaina kotiuduin Espanjan reissulta ja eikä voisi enempää ottaa päähän kotiinpaluu. Takana neljä ihanaa päivää J:n kanssa. Niin pitkään tätä matkaa odotin ja yhtä nopeasti se oli jo ohi. Liian nopeasti. Torstaina koulun jälkeen lähdin kohti lentokenttää ja en voinut olla enempää onnellisempi. Maanantaina oli jo toinen ääni kellossa, kun kotiinlähdön aika oli koittanut. Silti viime viikonloppu oli varmaan yksi elämäni parhaista viikonlopuista. Mutta toisaalta juuri kun olin tottunut yksinoloon kotona eikä ikävä ollut enää niin suurta kuin alussa, kaikki tunteet ottivat takapakkia isolla kädellä. Nyt ikävä on kasvanut samaan mittakaavaan kuin mitä se oli silloin, kun J lähti Espanjaan. Se ettet voi ajatella edes toisen kasvoja ilman, että silmät kostuvat ja alahuuli alkaa väpättää, on aivan syvältä sanonko mistä.

Valitus sikseen. Enää kolme kuukautta jäljellä! Pakkohan senkin on kulua nopeasti niin kuin edelliset kaksi kuukautta kuluivat... onhan? Puolessa välissä mennään kohta. Onneksi sentään pääsin käymään J:n luona ainakin yhden kerran. Muuten pää olisi varmaan seonnut. Tästä pienestä visiitistä saa voimaa jaksaa loput ajasta, ja ei aikaakaan, kun J on taas kotona. Sitten kun jaksaisi olla koko ajan näin positiivinen asian suhteen. Oikeasti vihaan kotiinpaluuta, kotona yksin olemista, Suomea, talvea jne... Yritä tässä nyt kirjoittaa kaikista ihanista asioista, joita viikonlopun aikana koimme, kun tilanne vain suoraan sanotusti vituttaa koko ajan. Voi kumpa olisin voinut viettää Espanjassa koko joululoman tai edes pari päivää enemmän. Ehkä ainoa plussaa kotona olemisessa oli se, kun Roki oli niin iloinen, kun mami tuli takaisin kotiin. Voi sitä hännän heilutuksen ja hössötyksen määrää. 

Ehkä sitten kun olen saanut ajatuksiani kasaan, saan jotain järkevääkin kirjoitettua matkastani. Nyt vain kaikki paha mieli purkautui näppäimistön kautta ruudulle. Toisaalta se saattaa olla ihan hyväkin asia. Tunteitaanhan ei saisi pitää sisällään. Oli tämä sitten kuinka epämieluisaa luettavaa jollekin muulle, itseäni tämän kirjoittaminen tuntui auttavan. Kirjoittamisterapiaa :D. 

Sevilla

"Wherever you go, whatever you do
I will be right here waiting for you
Whatever it takes or how my heart breaks
I will be right here waiting for you"

Torstaita odotellessa...

Nyt onkin ollut hieman hiljaisempaa blogin kirjoittamisen suhteen parin viikon ajan. Sinällään mitään erikoista  ei ole minkään asian saralla tapahtnut. Kotoa kouluun ja takaisin. Kotona on tullut hengailtua ja pari kertaa kavereita nähtyä. No, käytiin sentää lauantaina äidin kanssa Tampereella joululahjaostoksilla. Itsehän en ostanut mitään lahjoja kellekään :D Yksi ongelmallisin lahja oli J:n lahja, jonka äti hankki hänelle. Sehän ei ollut mikään helppo tehtävä. Vosihan sitä kuvitella, ettei t-paidan ostaminen olisi vaikeaa, mutta uskokaa J:n kohdalla on. Suurinpiirtein ainoa hyväksytty väri on musta, musta ja musta. Tai ainakin hyvin tumman harmaa tai sininen. Joskus äiti erehtyi ostamaan J:lle synttärilahjaksi paidan joka oli ei nyt ihan vaaleanpunainen tai pinkkikään, mutta jotain siihen suuntaan. Ja niinhän siinä on käynyt, ettei kyseistä paitarukkaa ole pidetty kertaakaan. Ikinä. Eikä varmasti tulla pitämäänkään. Värikysymyksen lisäksi paidoissa ei saisi olla tyhmiä kuvia saati vielä tyhmempiä tekstejä. Sellaisia mitkä eivät tarkoita mitään järkevää tai että niisä lukee original. Kuulemma paidassa ei voi lukez niin, jos niitä on kymmenittäin samassa pinossa, koska eihän se silloin ole originaali... Kaikkea kanssa. No onneksi onnistuttiin monen kaupan koluamisen jälkeen löytämään t-paita, joka saattaisi läpäistä J:n tarkan t-paita seulan ja arvostelun. Tai jos ei kelpaa, niin se laitetaan kelpaamaan. Ja naisetko ovat tarkkoja puheutumisestaan!

Viimesen viikon ajan oon ollut tosi levoton ja ehkä hieman ahdistunut. Mikään ei kiinnosta, koulua erityisesti tarkoittaen. Tuntuu, etten saa mitään aikaan. Keskiviikkona olisi yksi esitys ja uusintatenttia, joka raivostuttaa aivan suunnattomasti, koska koulu tai joku taho hukkasin mun alkuperäisen tentin koepaperin. Eikä auta muu kuin tehdä uudelleen. Aivan typerä käytäntö! Lisäksi torstaina vielä yksi ryhmätentti, johon en kyllä aio lukea. Mutta sitten...
KOITTAA LÄHTÖ SEVILLAAN J:N LUOKSE!!!!!!! Jee, pakko huutaa! :D Luulenkin, että kaikki saamattomuus ja levottomuus kytkeytyy tämän viikon torstaihin ja sen päivä odottamiseen. Odotan oman rakkaan J:n näkemistä niin paljon, ettei mikään muu oikein kiinnosta. Ajatukset on jo tulevassa perjantaissa ja siinä että näen J:n kahden kuukauden tauon jälkeen. Enään siis neljä yötä. Lallalaa. Tuntuu, etten pysty edes mitään järkevää tästä innostuksesta ja tunteesta kirjoittamaan. Kuitenkin, hieman jo surettaa sieltä takaisin kotiin lähtö. Haluaisin viettää Sevillassa koko joululoman, mutta aina ei saa sitä mitä haluaa. Jossei meillä olisi lemmikkejä niin tekisin niin varmasti Haistattaisin pitkät Suomen talvelle ja viettäisin kolmisen viikkoa Espanjan lämmössä. Tosin ei siellä enää nyt mikään kesä ole, mutta päivällä tarkenee kuulemma hyvin auringossa lyhkähihaisella paidalla. Illalla ja yöllä on sitten kylmempää.

Nyt kun vaan saisin kaiken ylimääräisen koulusta johtuvan häiriötekijän pois päiväjärjestyksestä, vosin alkaa täysillä keskittymään matkaan. Vielä täytyisin hotelli buukata Amsterdamin lentokentältä, tulostaa matkaliput, pakata tavarat ja siivota, että äidin kehtaa päästää tänne. Mutta niin se aika vaan kuluu, muista kuinka varasin n. kuukausi sitten ja olin niin happy happy enkä malttanut odottaa lähtöpäivää. Nyt se on aivan käsillä, mutta ei se odottaminen siitä ole helpottunut, vaikka päiviä on enää pari jäljellä.

Kun meistä tuli me ♥

Taas yksi viikko takana. Ja jee, kohta alkaa joululoma ja pääsen näkemään rakkaan J:n. Mutta mitäpä kuluneella viikolla onkaan tapahtunut: eipä juuri mitään. Arkipäivät kuluivat koululla, enemmän ja vähemmän kiinnostavien luentojen ja tehtävien parissa. Eilen käväsin äidin kanssa siskoni yläasteen joulumyyjäisissä. On niin hassua ajatella, että tasan kymmenen vuotta sitten oli itse seiskaluokkalainen ja ensimmäistä kertaa osallistui itse myyjäisten järjestämiseen yhdessä luokkani kanssa. Niin se aika vaan vierii. Aika hurjaa!

Tämän viikonlopun aikana olen myös muistellut mun ja J:n yhteistä viisi vuotta kestänyttä taivalta. Tuntuu, että siitä olisi vain hetki, kun tavatttiin. Mutta herran jumala, siitä on jo viisi vuotta. Viisi vuotta!! Ei tunnu siltä. Välillä tuntuu, että oltaisiin juuri alettu seurustelemaan ja välillä taas siltä, että oltaisiin oltu jo paljon kauemmin yhdessä. 

Meidän ensi kohtaaminen tapahtui aikalailla sattumalta. Olin juuri täyttänyt 18 vuotta ja olin pitämässä pieniä juhlia muutaman hyvän kaverin kesken. Juhlapäivän aamuna yksi kavereistani kysyi voisiko hänen kaverinsa poikaystävineen ja heidän pari kaveriaan myös tulla juhliini. Olin, että mikäs siinä. Sinänsä näihin aikoihin olin päättänyt keskittyä aivan omaan itseeni, kavereihin ja tuleviin yo-kirjoituksiin. Seurustelemisen ja kaikenlaiset ihastumiset ja miesten perään katselemiset olin päättänyt unohtaa ja ajattelin sen tulevan kohdalle sitten, kun tulee.

En tiedä tai kunnolla enää muistakaan, miten me J:n kanssa päädyttiin juttelemaan meidän olohuoneen sohvalle, mutta siinäpä kuitenkin oltiin. Kunnolla en muista enää, mistä siinä edes juteltiin. Varmaan jotain siitä, kun J oli hetkeä aiemmin ollut kavereittensa kanssa Lontoossa. Pitkän ja pitkän jututstelun jälkeen J kysyikin saako tehdä yhden jutun. Ja olin ihmeissäni, että minkä. Tähän J vastasi, että tällaisen ja samalla antoi minulle ihanan ja pehmeän suudelman. Vieläkin tilanteen muisteleminen saa minulla hymyn huulille ja perhosia vatsaan, sillä se yksi "juttu" ei haitannut minua ollenkaan. Myönnettäköön, etten ollut aiemmin sinä iltana kiinnittänyt huomiota J:n mitenkään romanttisessa mielessä. Kuitenkin sen illan ja seuraavan päivän ( J siis jäi meille yöksi.. kröhömm) aikana minulle hetki hetkeltä valkeni, että olin tutustunut aivan mahtavaan tyyppiin, jota huomasin ajattelevani koko ajan enemmän.

Synttäriviikonlopun jälkeen aluksi puhuttiin paljon messengerissä(!) ja alettiin nähdä viikonloppuisin yhä enemmän ja enemmän myös arkena. Asuminen eri kaupungeissa ei hidastanut tahtia. Päivä päivältä aloin pitää J:stä enemmän ja aloin vähitellen ihastua oikein kunnolla ja ei aikaakaan, kun olin jo rakastumassa häneen. Enpä voinut ikinä ennen tätä kuvitella, että alkaisin seurustella miehen kanssa, joka käyttää bändipaitoja saati, että hänellä on pitkät hiukset! Välillä kun ollaan J:n kanssa katseltu vanhoja valokuvia seurustelumme alkuajoilta, olen vitsaillut, että mitä olen tuolloin ajatellut, kun olen tuommoiseen rehulettiin aikoinani haksahtanut. Onneksi J:llä on hyvä huumorintaju. Pitkät hiukset tai ei, J:ssä minut hurmasi hauskuus, tietynlainen leikkisyys ja se, että hän oli ja on oikesti tosi kiva ihminen, jonka kanssa viihdyn ja on hyvä olla.

Kun pääsimme seurustelun makuun, suhteemme eteni suht nopeasti. Puoli vuotta tapaamisesta menimme kihloihin, enkä ollut vielä edes lukiosta valmistunut! Näin jälkikäteen ajattelen, että sitä olisi voinut odottaa hieman pitempään ennen kihlautumista. Kuitenkaan en ole ikänä sitä katunut päivääkään. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa olen ollut sitä mieltä, että J on minulle se oikea. Eikä mieli ole muuttunut mihinkään tähän päivään menessä, vaikka meillä on ollut suhteessamme niin  ylä- ja alamäkiä. Kaikki mitä näiden vuosien varrella on tapahtunut, on vain vahvistanut tätä tunnetta. 

Kihlaus, yhteenmuutto, kissan hankkiminen, muutto Hämeenlinnaan, koiran hankkiminen, matkustelua, opiskelua ja vaikka mitä muuta on meidän tähän astiseen taipaleeseen mahtunut. Ja toivottavasti tulevaisuus tuo tulleessaan suuren määrän hienoja kokeuksia yhdessä. Tätä postausta tehdessä selailin vanhoja valokuvi J:n konelta. Osan kohdalla meinasin kuolla nauruun ja osa sai minut hymyilemaan ja jotkut miettimään "Mitä helvettiä! :D". Aikani niitä ihmetellessä ja meinneitä muistellessa koitin valita muutaman tarkkaan valitun ja julkaisukelpoisen otoksen tänne yhteisten vuosien varrelta. 

Love you, missä ikinä tällä hetkellä oletkaan!

Yhyy, näitä katsellessa tulee vain entistä enemmän toista ikävä!

Totuttelua yksin asumiseen

J:n Espanjaan lähdön myötä olen kohdannut elämässäni aivan uuden asian: yksin asuminen. Kieltämättä asia on vaatinut pientä totettelua, jota varmaan työstän vielä jonkun aikaan. Nimittäin en ole koskaan ennen asunut yksikseni. J:n kanssa muutin nuorena ja naiivina heti yhteen lukion loputtua. Tai periaatteessa koulua oli jäljellä vielä pari viikkoa ennen yo-juhlia. Mutta kuitenkin, olen aina asunut jonkun toisen/toisten kanssa. Ensin perheen ja siitä suoraan J:n kanssa. Sinällään mistään ei ole ikinä tarvinnut selvitä yksin. Aina on ollut joku tukena ja turvana saman katon alla.Nyt sitä onkin yhtäkkiä tarvinnut opetella olemaan yksin. Eikä ole ihan pieni juttu ollut, jos 23 vuotta on aina asunut jonkun kanssa.

Varmasti suurin asia, jossa on ollut tottumista on se, että sitä oikeasti on ihan yksin kodissaan. Joo, vaikka täällä seuranani onkin kolme elukkaa, eivät ne silti aja samaa asiaa kuin toisen ihmisen seura. Aivan ensimmäisten päivien ajan koti tuntuikin hyvin kolkolta ja tyhjältä ympäristöltä. Yllättäen kaipasin näkyä, että J istuisi tietokoneen ääressä pelaamassa, ja voisin koska tahansa sanoa hänelle jotain.

On sitä kuitenkin jo jossain määrin tottunut vallitsevaan elämäntilanteeseen. Enää itkua ei niin kovasti aiheuta ajatus siitä, että kotiin palatessa siellä ei ole ketään odottamassa. ( Paitsi eläimet tietysti). Joskus iltaisin nukkumaan mennessä kaipaa kyllä sitä, että J kietoisi kätensä ympärilleni ja siihen paikkaan saisin hyvillä mielin nukahtaa. Tai kun aamulla herään, olisi ihana herätä toisen vierestä. Mutta... pitää vain olla sinut asian kanssa. Välillä siihen pystyy paljon paremmin, välillä vähän huonommin. Koen olevani ns. parisuhde ihminen. Yksinkertaisesti tykkään siitä, että saan jakaa arjen ja kodin jonkun toisen kanssa. Toki onhan tässä yksin elossa ollut hyviäkin puolia. Saa mennä ja tulla miten haluaa. Saa valloittaa 160 cm leveän sängyn kokonaan itselleen. Ei tarvitse siivota toisen sotkuja. Siinä muutama seikka, jotka nyt päälimmäisenä tulivat mieleeni.

Ennen kaikkea kaikkein suurin opetus J:n poissaolon aikana tulee olemaan se, kuinka paljon häntä ihmisenä, hänen läsnäoloaan arvosta. Enää en varmasti tule pitämään mitään asioita itsestään selvyytenä meidän suhteessa. Rakkaus, ystävyys, toisen kunnioittaminen ja arvostus tulevat olemaan paljon suurempaa ja syvällisempää tulevaisuudessa. Muutenkin ollaan tultu niin pitkä matka meidän suhteessa eteen päin, ja uskon, että tämä erossa olon aika tulee vain tekemään hyvää meidän suhteelle. Tästä huolimatta, aion olla "hirveä tyttöystävä" ja omia J:n itselleni sitten, kun hän palaa takaisin
 Suomeen :D

Metsäretkeilyä ja laatuaikaa viime keväältä

Kaikesta huolimatta ihana syksy

Tänään on tullut koko päivä paahdettua koulutehtävien parissa, vaikka onkin ollut aivan upea aurinkoinen ilman Eino-myrskystä huolimatta. Nyt on monta stressitekijää takana päin ja voin päivä päivältä keskittyä haaveilemaan joululoman alkamisesta ja lennosta rakkaimpani luokse.

Vaikka tämä syksy on ollut J:n Espanjaan lähdön myötä ehkä kaikista kamalin syksy ikinä, on siihen mahtunut paljon kaikkea kivaakin. Top3 tavaraa on ehdottomasti ensimmäinen lastenhoitotyön harjoittelu Taysissa Tampereella elo-syyskuussa. Sain vihdoinkin tunteen siitä, että se on sitä, mitä haluan "isona" tehdä". Samalla tuli hieman harjoiteltua erossa oloa ennen J:n vaihtoon lähtöä. Nimittäin silloiset harkkaviikot tuli majoituttua äiti ja teinien luona. Ihan matkustuksellisista sekä taloudellisista syistä. Silti nuo harkkaviikot olivat aivan huikeeta aikaa.

Äh, kun katselee tuota loppukesän vaihtueessa alkusyksyyn ajankohtana otettua kuvaa, kaipaan sitä lämpöä niin paljon. Ei tarvitse pipoa, hanskoja eikä kaulahuivia. Niitä asioita, joista erityisesti syksyssö rakastan. Tämänkin syksyn aikana on tullut muutamat uudet hankittua. Yksinkertaisesti rakastan syksy-/talviasusteita. Muistankin J:n joskus sanoneen, että meidän hattuhyllyllä on mun huiveja aivan liikaa.

En ehkä aiemmin ole osannut nauttia syksystä samalla tavalla kuin nyt. En tiedä, olenko ollut sokea, sillä syksyhän on aivan ihanaa aikaa. Etenkin tänä vuonna, kun on ollut poikkeuksellisen lämmintä. Kaikki värit, punaista, oranssia, ruskeaa, keltaista. Kaikki karut kuivahtaneet kasvitkin ovat omalla tavallaan niin kauniita.

Eipä siis ole yllätys, että koiralenkit on venähtäneet pitemmiksi kuin aiemmin. Kukapa ei nauttisi kävelystä tällaisissa maisemissa. Ja koirakin nauttii, kun saa kunnolla liikuntaa ( ja tietysti meitsi itsekin). Pari kertaa ollaan intouduttu ajamaan kaupungille Vanajan rantaan lenkkeilemään rantareitille. Tai no ihan kuin koira mitään olisi ajatellut... :D Kuitenkin nyt mietin, miksen ole tehnyt sitä paljoa aikasemmin. 2010 vuodesta lähtien kuitenkin olen asunut täällä ja vasta nyt on tullut tehtyä kyseinen rantareitin lenkki.

Ärsyttää vaan, että kohta se talvikin kuitenkin sieltä alkaa. Paukkupakkaset, metreittäin lunta taikka loskakelit eivät ole todellakaan mun juttu. Siispä täytyy nyt nauttia niin kauan, kun lunta ei ole. Paitsi jouluna sitä pitää tietysti olla ja paljon!

Yritä sitä nyt ottaa kuvaa, kun koiralla on meno päällä. Lievästi tärähtänyttä :D

Huomenna alkaakin taas uusi viikko. Itse asiassa eilen tuli tasan kuukausi siitä, kun J lähti maailmalle. Kieltämättä aika on mennyt nopeaan, mutta olisi tietysti nopeamminkin voinut mennä. Mutta nyt on myös alle kuukausi siihen, että nähdään toisemme! En malta odottaa. Ikävä, kun on suuri ♥

Kadonnut viikko

Huhhei, miten sitä aika on taas kulunut niin nopeasti. Etenkin viimeviikko. Eka ajattelin, että aika on kulunut koulussa, mutta viime viikolla oli vain kolmena päivänä koulua. Mihin sitä on oikein aikansa saanut kulumaan. Pari kertaa olen käynyt salilla ja lenkkeillyt koiran kanssa. Plus ne muutamat koulupäivät. Mihin tämä aika katoaa??  Tuntuu, että aika loppuu kesken. Monien kouluhommien palautuspäivät lähenee mutten saa yhtikäs mitään aikaan. No okei, noin puolet olen saanut kirjoitettua yhdestä esseestä. On se ihme, että aina sitä keksii jotain muuta ajanvietettä, kun koulutehtäviä pitäisi tehdä. Joka kerta.

Ja tänä syksynä vannotin itselleni, että nyt en jätä tehtävien tekoa palautuspäivän illalle, vaan aloitan niiden tekemisen ajoissa. Mutta kuinkas onkaan käynyt... Kai tässä pitäisi aloittaa jonkin sortin ryhtiliike. Eniten ehkä kuumottaa opinnäytetyön tekeminen. Tai se, etten ole edes kunnolla aloittanut. Mutta onneksi aihe on vihdoin varmistunut ja perjantaina on tiedossa pientä palaveria asian tiimoilta.

Viikonloppua tulikin sitten vietettyä kaverin synttäreiden ja vaaria sekä isää juhliessa. Perjantaina suuntasin Tampereelle viettämään hyvän ystäväni yhdistettyjä synttäreitä ja tupareita. Harmkseni oma osallistumiseni jäi hieman vajaaksi, koska jouduin lemmikkien hoidollisista syistä palaamaan myöhäisellä junalla takaisin kotiin Hämeenlinnaan. Sinänsä tosi harmi, koska ei nyt ihan joka viikko pystytä kyseisen ystävän kanssa näkemään. Lisäksi olisi ollut niin kiva bilettää pitkästä aikaa hänen kanssaan. Noh seuraavalla kerralla sitten. Sen olen kuitenkin ottanut jo ajat sitten periaatteeksi, etten jätä menemättä tapaamaan jotain kaveria toiseen kaupunkiin vain sen takia, etten pysty jäämään sinne yöksi. Koen, että pääasia on, että menen edes käymään. Onhan se hankalaa, kun ei ole sitä toista kotona huolehtimassa lemmikeistä. Ennen J:n lähtöä tätä ongelmaa ei luonnollisestikaan ole ollut. Siis tervetuloa erakoituminen :D

Lauantaina suuntasin muorini ja vaarini luo perinteiselle isänpäivä aterialle. Meillä on ollut lähes aina tapana perheen kanssa mennä heille syömään isän-ja äitienpäivänä, eikä tämäkään vuosi ollut poikkeus. Ja itse isänpäivänä mentiin isoveljeni kanssa käymään isällämme.

Ja hups, niin se viikko meni! Mutta sekin tarkoittaa sitä, että olen joka päivä lähempänä Espanjaan lähtöä.

Ilon ja onnen päivä!

Jee tänään äiti ilmoitti, että on saanut vapaaksi ajankohdallan, jolloin olen suunnitellut matkustavani Sevillaan J:tä tapaamaan! Nyt ei tarvi miettiä enää, miten saan eläinten hoidon järjestettyä reissua varten. Meidän äiti, kun on lähes ainoa, joka pystyy meidän elukoita hoitamaan. Saati sellainen henkilö, johon me molemmat J:n kanssa luotetaan.

On kyllä niin iloinen! Vaikeeta ees pukea tätä tunnetta sanoiksi, koska mieli vain on niin korkealla ja tekisi vain mieli hyppiä ja pomppia ilosta. Viime päivät on kuitenkin olleet niin raskaita ja J:tä on ollut kova ikävä. Mutta onneksi tunne on ollut molemminpuolinen. Varmaan sekin, että on jo viime viikon lopusta asti odottanut äidiltä vahvistusta, että hän pääsee eläinvahdiksi. Meidän äiti se vaan on niin paras!

Viime lentomatkalta - seuraava yksin, jaiks!!

 Melki heti kun sain kuulla hyvät uutiset aloitin kovan surffaamisen eri matkailusivuilla halvimman lennon löytämiseksi. Lähes päivittäinhän olin tehnyt hienoista taustatutkimusta ja vertaillut hintoja ja yhteyksiä. Helsingistä kun ei lennetä suoraan Sevillaan. Siispä bookasin lennon Amsterdamin kautta heti, kun joululoma koulusta alkaa 12.12 (pieni miinus siitä, että hinnat oli hieman nousseet viime viikkojen aikana :D) Ensin menen raapustamaan ryhmätentin koululle, minkä jälkeen suuntaan kohti Helsinki-Vantaata. Tällä kertaa huomattavasti paremmin fiiliksin kuin edellisellä kerralla.

Tykkään hirveästi suunnitella tulevia tapahtumia. Hieman liian innokkaasti autoin J:täkin aikoinaan etsimään lentoja Espanjaan. Pidän kuitenkin siitä, että asiat on hyvin organisoituja. Seuraavaksi mietinnässä onkin, otanko matkalaukkua mukaan vai pärjäänkö käsimatkatavaroilla. Toisaalta pidennetyn viikonlopun ajan ei nyt ihan hirveitä tavaramääriä mukan tarvitse olla. Mitä nyt J:lle pitää viedä Vaasan Ruispaloja ja suomalaista kahvia. Paikallinen kuulemma on täyttä kuraa...
Lisäksi täytyy pohtia, miten vietän tullessa ja menessä yöt Amsterdamissa. Huono juttu koneenvaihdossa on se, että seuraava lento lähtee vasta seuraavana aamuna kohti Sevillaa/Helsinkiä. Jonkin verran olen katsellut Schipholin lentokentä hotellitarjontaa, mut hei kerrankos sitä yönsä lentokentällä viettää! No saa nyt nähdä, mihin ratkaisuun päädyn. Pääasia, että matka rakkaimpani luo on nyt varattu.

Plaza de España

 J oli laittanut tosi ihani kuvia facebookiin ja sanoin heti, että haluan käydä tuolla Plaza de Españassa ja katsomassa monia muita hienoja paikkoja ja nähtävyyksiä. Ottamassa kaikki samat kuvat, jotka J on jo itse ottanut :D. 

Nyt vaan kun jaksaisi odottaa reilu kuukauden! Se taitaa olla se vaikein osuus. Mutta nyt jopa jaksan hieman uskoa kaikista paskimpaan lauseeseen, jonka olen kuullut ihmisiltä, kun on keskusteltu J:n Espanjassa olosta: " Viisi kuukautta on lyhyt aika" on paskin lause viime aikoina, mitä olen tiennyt ja kuullut. Noh, ehkä tämä pikavisiitti auttaa sitä tuntumaan hieman lyhyemmältä. Nyt vain odotan joulukuun 13. päivää, jolloin saavun Sevillaan ja saan antaa J:lle ison halin ja suuren suukon!

♥

All Hallow's Eve

Hyvää Halloweenia ja pyhäinpäivän aattoa. Eilinen ilta tuli vietettyä pitkästä aikaa opiskelijabileiden merkeissä halloweenin kunniaksi. Ensin hieman etkoiltiin luokkakaverin luona ennen varsinaisiin bileisiin siirtymistä. Oli kiva olla pitkästä aikaa liikenteessä luokkakavereiden kanssa, vaikkakin ilta jäi suht lyhyeksi. Jotenkin oma fiilis lopahti hieman jälkeen puolen yön ja teki vain mieli lähteä kotiin. Harmi sinänsä. Mutta toisaalta aamulla oli ihana herätä suht virkeänä, vaikka kello näyttikin jo hieman yli 12. Hups!

Loppu päivän ajan sitä onkin vain tullut loikoiltu sohvalla. Mitä nyt kävin kaupassa alkuillasta, mikä osoittautui totaaliseksi virheeksi. On se kumma juttu, kun kauppa on yhden päivän kiinni, niin ihmiset hamstraavat ruokaa kuin olisi maailmanloppu tulossa.

Nyt jo odotan maanantaita ja sitä mitenkä eläinten hoitokuviot tulevat järjestymään silloin, kun olisin lähdössä moikkaamaan J:tä Espanjaan. Tarkoitus olisi lähteä heti joululoman alkaessa. Kaikki nyt riippuu siitä, miten tuttu ja turvallinen eläinvahti eli meidän äiti saa töistä vapaata sovittua. Toivotaan nyt, että asiaan saadaan nopeasti selvyys, ettei lentolippujen hinnat kerkeä pompsahtamaan pilviin.

Nyt jatkan iltaa iki-ihanien Sinkku elämää -uusintojen parissa!

Yksi viikko takana, monta edessä

Ja näin se ensimmäinen viikko J:n lähdön jälkeen kului. Itse asiassa paljon nopeammin, mitä olin ajatellut, vaikken kovinkaan paljoa saanut aikaiseksi.Tai jos totta puhutaan, en oikeastaan yhtään mitään. Kuluneella viikolla meillä oli koulusta syyslomaan, eikä minulla ollut mitään erityisiä suunnitelmia siksi ajaksi. Jotenkan päivät kuluivat kutakuinkin samaan malliin: netissä, koiran kanssa ulkoillessa, tv:tä katsoen ja totuttelussa yksin olemiseen.

Vähitellen ikäväkin on alkanut hellittämään ja ajatus siitä, että minä/hän/me selvitään tästä kokemuksesta on alkanut nostaa päätään. Ensimmäiset yöt menivät hyvin sanotaanko oudolla rytmillä. Yleensä nukun sikeästi. Harvemmin edes herään mihinkään yöllisiin rapinoihin kuten siihen, että kissa raapii aikaisin aamulla sänkyä merkkinä siitä, että haluaa ruokaa. Yleensä en koskaan herää näihin ääniin ja olen ihan ihmeissäni, kun J kertoo Nellin olleen aamulla rasittava. Mutta nyt on ollut vaikea nukahtaa, uni on ollut katkonaista ja olen herännyt kaikenlaisiin ääniin. Luotan kuitenkin, että tilanne tästä pikkuhiljaa korjaantuu.

Iltalenkillä ihmettelemässä ensilunta (joka onneksi suli jo pois :D)

Alkuviikon huono sää, puolijäiset tiet ja vaihtamatta olevat kesärenkaat eivät houkutelleet minua muutenkaan lähtemään ulos pakollisia koiran kanssa lenkkeilyjä lukuunottamatta. Koulutöitähän minulla olisi vaikka kuinka, mutta niiden tekokaan ole napannut yhtään, mikä ei kyllä yllätä minua. Toisaalta eipä niiden kanssa vielä mikään kiirekään ole, mutten haluaisi niiden kasaantuvankaan. No, seuraavina viikkoina lupaan itselleni parantaa tässä asiassa. Eri asia on toteutus. Välillä olen vain niin saamaton ja viimeisenä iltana hiki päässä kirjoitan esseitä. Ainakaan nyt suurimman osan lukuvuodesta parisuhde ei haittaa joulutehtävien tekoa  :D

Aiemmin viikolla rakas äitini kysyi tulisiko joku viikonloppu koiran kanssa heille yöksi. Heti tietysti suostuin, vaikka olin juuri aiemmin viettänyt ollut heillä viisi viikkoa yhteensä suorittaessani harjoittelua Tampereella Tayssissa. Niinpä pakkasin tavarat ja koiran autoon perjantaina ja suuntasin kohti kotoisia maisemia. Vaikka äidin nykyinen asunto ei olekaan lapsuudenkotini tai edes asunto, josta aikoinaan muutin omilleni, tuntuu se silti kodilta. Oli niin ihana olla perheen ympäröimänä yksin oltujen päivien jälkeen. Kamalaa jälkikäteen ajatella, etten ollut parin päivänä puhunut kenellekään ihmiselle, koska olin ollut vain kotona.

Perjantaina käytiin illasta pikkuveljeni kanssa keilaamassa. Turpiinhan siinä odotetusti tulikin, harrastaahan veljeni itse keilausta. Oli kuitenkin niin kivaa viettää kahden aikaa veljeni kanssa. Nykyään hän on jo niin iso poika, ettei isosiskon seura enää samalla tavalla kiinnosta kuin ennen.

Käytiin porukalla myös isoveljeni 26v. synttäreillä ja paikalla oli myös osuvasti rakkaat muorini ja vaarini. Kuusi ihmistä ja yli-innokas koira pienessä yksiössä ei ole kaikista paras yhdistelmä, varsinkaan silloin, kun jotkut paikallaolijat hieman pelkäävät koiria.

  

Loppu viikonloppu menikin ihan äidin luona hengaillessa. Sunnuntai ilta kotiin palattuamme Roki oli tosi väsynyt viikonlopun kestäneesä äidin kissojen vahtaamisesta ja pötkötteli vaan loppu illan olohuoneen nurkassa. 

Sain myös viikonloppuna muorilta ja vaarilta myöhästyneen syntymäpäivälahjan ja maailman huikeimman kortin. Kuva on otettu vappuna -98, jolloin olin ensimmäisellä luokalla.