Jos oikeasti asuisin yksin

J:n vaihdossa olo aikana on väistämättäkin tullut mietittyä, millaista elämäni olisi, jos ihan oikeasti eläisin ja asuisin yksin ilman parisuhteessa oloa. Tai ainakin sitä, mitä asioita muuttaisin tai tekisin toisin.

Ensinnäkin en asuisi todellakaan 55 neliön kaksiossa. Täällä on aivan liikaa turhaa tilaa yhdelle ihmiselle, vaikka täällä asustaakin myös kolme eläintä. Hukkaneliöissä on myös ollut paljon siivottavaa ja tämän asunnon tavaramäärä on muutenkin älytön. Välillä on tehnyt mieli rankalla kädellä alkaa raivaamaan kämppää turhista romuista. Inhoa sitä, kuinka kaikenlaista pikkusälää kertyy hyllyjen reunoille ja pöydille. Vihaan kaikkea turhaa krääsää. Vaikka kovasti päässäni olen suunnitellut suursiivouksen tekemistä, en ole saanut sitä aikaiseksi. Asiassa ei auta se, että inhoan jo ihan perus viikkosiivouksenkin tekemistä, ja täällä olisi niin paljon tavaroita, joita pitäisi käydä J:n kanssa yhdessä läpi. Mutta joo, en todellakaan asuisi näin isossa kämpässä yksin.

Toinen seikka, jonka muuttaisin olisi, niin pahalta kun se tuntuukin, en omistaisi koiraa. Ei, meidän koira maailman paras koira, mutta koiraan kuluu ja pitää kulua paljon aikaa. Kahdestaan koiran omistaminen ja hoitaminen ei ole juttu eikä mikään, mutta olen havainnut sen olevan todella sitovaa yksinasuvalle. Kyllähän sen tiesin etukäteen, millaista elämäni näiden elukoiden kanssa tulee olemaan sillä välin, kun J on poissa. Mutta on siinä ollut se raskas puolikin. Vaikka meidän Roki-poika onkin ollut yksi voimavara tänä aikana, monesti olen kaivannut siihen liittyvää vastuunjakoa. Eritysesti viimekuisen harjoittelun aikana, olisin ollut niin iloinen, jos joku olisi tehnyt iltalenkitykset puolestani iltavuoron jälkeen. Yleensä meillä hyvin toimii nämä asiat J:n kanssa yhteen. Päivän kotona ollut hoitaa koiran, että toinen voi kaatua suoraan sänkyyn työpäivän jälkeen. Kamalimpia ovat olleet päivät, jolloin ei itseä huvita mikään, olet kipeä tai ulkona on kaamea keli, mutta silloin on vain mentävä sen koiruuden kanssa pihalle. Toisaalta onhan siinä ollut hyvätkin puolensa, en sitä sano. Muuten olisi voinut olla monia sellaisia päivä esim. joululomalla, jolloin en olisi lähtenyt ulos kertaakaan. Ehkä muutos arjessa tässä suhteessa on ollut niin suuri. Tai tietysti on ollut, ja onneksi se palautuu kohta oikeaan päiväjärjestykseen. Sitten voin olla oikeasti laiska ja itsekäs ja sysätä Rokin aamulenkit J:lle.

Lepsu mikä lepsu

Kolmas asia, joka minulle on ajatuksena vahvistunut on, että Hämeenlinnalla ei ole oikein mitään tarjottavaa minulle opiskelujeni jälkeen. Eli jos en seurustelisi J:n kanssa, koulun loputtua haluaisin suunnata täältä jonnekin muualle, mahdollisesti ehkä Tampereen suuntaan. Jo ennestäänkin olen ollut sitä mieltä, etten välttämättä haluaisi jäädä tänne loppuiäkseni. Mutta kun parisuhteessa elää, niin pitää ottaa toisenkin mielipiteet huomioon. J:llä kuitenkin on perhe ja suurinosa kavereista täällä, ja itselläni tilanne on ihan päinvastainen. Lisäksi mielestäni tämä kylä on niin kuollut talvisin. Kesällä täällä onkin ihan ok olla. Se jää kuitenkin nähtäväksi, mihin tästä on päädytään vuoden päästä. Veikkaan kuitenkin, ettei tilanne asumisen suhteen ole hirveästi muuttunut.

Tällaisia pieniä isoja asioita olen miettinyt. Onhan tässä ajassa ollut se hyvä puoli, että on oikeasti tullut mietittyä asioita omalta kannalta. Millaista elämää haluaisi elää? Tietysti parisuhteessa, kun elää, pitää kompromisseja tehdä puolin ja toisin. Missä vaan menee se raja, että nitä tekee jo liikaa? Koska kaksion me tarvitsemme ja koiran yhdessä omistamme, asumiskysymys on oikeasti sellainen, joka oikeasti liittyy pian melko ajankohtaisesti meidän elämäämme. Olen ehkä itsekäs, mutta mielestäni seuraavaksi olisi mun vuoro olla sellainen, jonka puolesta joustetaan tässä suhteessa. Itse kuitenkin tein mielestäni todella suuren teon, kun en pistänyt vastaan silloin, kun J halusi lähteä Espanjaan. Vaikka eihän vaihto-opiskelu ole mikään unelma J:lle ikinä ollutkaan. Taidan olla aika lapsellinen tässä asiassa, mutta silti. Haluasin, että meidän elämässä tapahtuisi seuraavaksi jotain sellaista, mitä minä olen paljon toivonut ja halunnut tapahtuvan. Mitä se tulee olemaan, jää nähtäväksi. Pallo on heitetty.

Kateutta ilmassa

Tänä viikonloppuna olen tuntenut syvällä sisimmässäni kateuden piston. Kateutta ja harmitusta itsekkäästi siitä, että eilen kolme J:n kaveria matkasi sen luokse Sevillaan. Ja niin olisin mäkin halunnut tehdä, mutkun mutkun... aina ei mene nallekarkit tasan! Kyllä mäkin olisin halunnut nyt hiihtoloman kunniaksi lähteä rakkaani luokse, mutta eipä lemmikinomistajalla kaikki ole niin mutkatonta. Ja nyt olen ollut lapsellisena hyvin kateellinen meidän kavereille, koska ne pääsi näkemään J:n. Mutta onneksi enää kuukausi niin saan Espanjan valloittajan kotiin.

Kuitenkin vaikka itseäni hieman nyt harmittaa oma tilanteeni, olen tosi iloinen J:n puolesta. Tiedän, että J on kaivannut sen Suomen kavereita, vaikka onkin paljon tutustunut Sevillassa uusiin ihmisiin. Onhan ns. omat kaverit aina eri juttu. Ehkei miehet muutenkaan puhu hirveästi tunteistään, mutta monen vuoden kokemuksella tiedän, että J:lle oli tosi tärkeää, että edes joillain sen kavereilla oli mahdollisuus matkustaa moikkaamaan sitä.

Eilisen ja tämän päivän aikana olen huomannut kaipaavani ihan hirveästi meidän skype -keskusteluja ja muutakin yhteydenpitoa mm. viestein. Vaikka itsellä onkin hieman kurja mieli tämän takia, en kuitenkaan halua liikaa "häiritä" toverusten ajanviettoa. Itsehän tiedän, että neljä päivää on hyvin lyhyt aika, ja antaa nyt jätkän nauttia kunnolla kavereidensa seurasta. Ainakin tähän asti porukan meininki on kuulostanut tosi kivalta: Olivat tehneet pienen road tripin rannikolle ja jopa Portugalin puolelle!!  Kovasti vain haluaisin kuulla kuulumisia, mutta ehkä nyt yritän hieman pidätellä itseäni kaikkein aktiivisimmasta viestittelystä ja odottaa keskiviikkoon, jolloin Team Finland lähtee takaisin kotiin.

Tänä viikonloppuna pyrinkin olemaan aktiivinen omassa elämässä ja pääti lähteä meidän porukoille viettämään viikonloppua. Mitään kummallista ei tullut tehtyä, mutta oli ainakin seuraa. Mikään tämän neljän kuukauden aikana ei ole ärsyttänyt niin paljoa kuin se, että vapaa päivinä möllötän yksin kotona vailla mitään järkevää tekemistä. No myönnettäköön, että ihan senkin takia halusin viettää viikonloppua perheen parissa, etten koko ajan niin paljoa miettisi, mitä J ja kumppanit puuhaavat. Senkin tiedän, etten olisi yksin kotona saanut mitään aikaiseksi. Ja nyt kun tämän kirjoitin, annoin itsestäni tosi läheisriippuvaisen tms. kuvan... Heheh. Mutta ainakin itselläni oli kiva viikonloppu.

Ystävänpäivän viettoa

Tänä ystävänpäivänä en saanut kukkia, suklaata tai muutakaan ystävänpäiväkrääsää. Ei sillä, että meidän huushollissa sellaista hirveästi harrastettaisikaan. Lähinnä synttäreinä, jouluna, vuosipäivänä  jne. Viime ystävänpäivä tosin taisin saada muumimukin ja lusikan, tai sitten se oli sitä edellisenä vuonna. Vaikka inhoa kaikkea turhaa krääsää, on lahjoja silti kiva saada, ja mielellään jotain hyodyllisiä. Joten vinkinä J:lle: naiselle ei voi ikinä antaa liikaa lahjoja. Pieniä tuliaisia on onneksi luvassa, vai sanottaisiinko peräti palkintoja viiden kuukauden erossaolon sietämisestä. Vaikka onhan J itse se kaikkein paras lahja/tuliainen/palkinto, jonka tulen saamaan.

Tällainen kaunis kuva koristi ystävänpäiväaamuna meitsin facebook-seinää. Niin J:n tyylinen ystävänpäivä -toivotus, kun olla ja voi. Kuvasta voi olla montaa mieltä, mutta ajatushan se tärkein on, eikö niin? Mutta silti on ne nallet ja koiranpentu-kuvat hieman söpömpiä kuin tämä. Mutta tältä mieheltä sellaisia on turha odottaa :D.

Iltapäivästä suuntasinkin Valkeakoskelle viettämään pikkusiskoni ja -veljeni yhteissynttäreitä. Mentiin koko perheen voimin meidän äiti työpaikalle syömään ja kahvittelemaan. Lasi skumppaa, pienet alkupalat, kanasalaatti sekä kakut ja kahvit tekivät tehtävänsä. Loppu perjantai-ilta maattiin mahat pinkeinä Suomen lätkäpeli katsoen.

Ystävänpäivä on ystävyyden mutta sekä rakastavaisten päivä. Ja kieltämättä se hieman nostatti romantiikan nälkää. Olen alkanut jo hieman miettiä, miten hemmottelisin J:tä, kun hän on kotiutunut. Päässä on pyörinyt muutamia ideoita ja onneksi tässä on vielä liian paljon aikaa kehitellä kaikkea kivaa. Ainakin teen jotain J:n suomalaista lemppariruokaa. Toisaalta ei sitä kovin kummoisia virityksiä tarvitse suunnitella, koska uskon molemmille olevan kaikkein tärkeitä, että saamme olla jälleen yhdessä. Puitteet voivat sitten olla mitä tahansa, mutta se yhdessäolo on kaiken a ja o. Vielä on kuitenkin 39 päivää jaksettava ja eivätköhän ne päivät tästä suttaannut omalla painollaan.

Meidän suuri päivä xx.xx.2015!!

Jonain kauniina päivänä ensi vuonna tulee tapahtumaan jotain suurta. Aiemmin olenkin hieman vihjaillut, että iloisia asioita tulee tapahtumaan lähivuosien aikana. Itse asiassa tämä päätös tehtiin jo viime kesänä ja nyt se päätös on voimistunut entisestään. Nimittäin sitten kun J palaa takaisin kotiin reilun kuukauden päästä, me aletaan suunnitella toden teolla meidän häitä! Voihan pojat ja tytöt sentään. Kun viime kesänä otettiin asia puheeksi, asia tuntui niin kaukaiselta.Vasta noin vuoden päästä päästään kunnolla aloittamaan suunnittelu, ja nyt olemme siinä pisteessä, että asia on tullut ajankohtaiseksi. Ja voin jo sanoa, että nyt jo jännittää, vaikkei asian eteen ole tehty vielä yhtikäs mitään.

Mutta sen voin sanoa, että kuluneet vajaat neljä kuukautta ovat vahvistaneet tunnetta siitä, että J on sellainen henkilö, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni. Ennen J:n lähtöä päässäni pyöri kaikenlaisia hulluja ajatuksia, että rakkaus laimenisi taikka jopa loppuisi J:n vaihdossa olon aikana. Onneksi tilanne on ollut aivan päinvastainen. Tunteet ovat vain voimistuneet. Eihän viisi vuotta kestänyttä parisuhdetta mikään tilapäinen eri maissa asuminen kaada. Että kaikkea typerää sitä voi ihmisen pienessä päässä liikkuakin. Ennemminkin yhteenkuuluvuuden tunne on kasvanut. Ja nyt mulla on vahva tunne siitä, että haluan tahtoa myötä- ja vastamäessä.

Viikko sitten treffasin yhtä ystävääni ja meille tuli puheeksi mun ja J:n suunnitelmat. Ystäväni ehdottikin, että menisimme Tampereen häämessuille seuraavana viikonloppuna ja niinpä kävimme pyörähtämässä eilein kyseisillä messuilla. Olimme olleet messuilla aiemminkin kaksi vuotta sitten ihan mielenkiinnosta, mutta nyt oli kyllä aivan erilainen fiilis olla paikanpäällä. Aivan eri meiningillä hypistelin säihkyviä timanttisormuksia uskaltamatta edes katsoa niiden hintalappua ja ihastellessani kauniita hääpukuja rekissä ja mallien päällä, aloin unelmoida omasta. Jollain tapaa silti olin varovaisin mielin liikkeellä, enemmän katselemassa ja kiertelemässä, mitä kaikkea on tarjolla. Ensi vuonna raahaan J:n kanssani paikalle ja silloin ollaankin jo tositoimissa. Miesparka taitaa saada uuden inhokin Ikeassa kiertelyn rinnalle :D.

Sunnuntain turinoita

Tänään viettelin harkasta vapaapäivää ja täytyy sanoa, että edelliset neljä viikkoa ovat kuluneet super nopeasti. Vastahan vuosi vaihtui ja nyt on jo helmikuun toinen päivä. Mihin tämä aika katoa?? Mutta tiesin jo etukäteen, että harkassa ollessani aika tulee kulumaan tosi nopeeta, niin kuin aina.

Tämän päivän olin varannut hyvälle ystävälleni, joka tuli pitkästä aikaa käymään meidän luona. Jostain syystä itse tuppaan aina käymään hänen luonaan Tampereella. Niinpä olikin virkistävää emännöidä vuorostani. Käytiin syömässä ja juteltiin kaikenlaisia tyttöjen juttuja. Juuri tällaista olin niin kaivannut. Siitä huolimatta, ettei nähdä  niin usein, koska asutaan eri kaupungeissa, ollaan onnistuttu säilyttämään meidän ystävyyssuhde. Vaikka aikaa olisikin kulunut välillä tosi paljon, aina jälleennäkemisen hetkellä tuntuu siltä, ettei aikaa olisi kulunutkaan edellisestä kerrasta yhtään. Siitä ilmeisti tunnistaa tosiystävän

Siitä huolimatta, että olen melko huono puhamaan edes J:lle mun tunteista, oli niin vapauttavaa kertoa jollekin ulkopuoliselle, miltä koko J: vaihdossa olo on tuntunut ja kuinka paljon odottaa, että toinen palaa kotiin. Vaikka ajoittain on ollutkin tosi kamala olla, niin en ole sellainen ihminen, joka soittaa kaverille tai äidille purkaakseen tuntojaan. Niin no, onkohan sekin taas sitä, että haluaa olla vahva eikä näyttää heikkouksiaan. Mutta toisaalta olen ollut aina tämmöinen. En harrasta maratonpuheluita tai muuta vastaavaa. Niinpä nytkään en ole tuntenut asiakseni soitella kellekään, kun on tuntunut yksinäiseltä ja surulliselta. Ei sillä, etten luottaisi tai että epäilisin, ettei heitä kiinnostaisi. Mutta eihän vanha koirakaan opi uusia temppuja. Tätä asiaahan voisi analysoida vaikka kuinka, mutta jätettäköön se nyt vähemmälle. Pääasia oli, että oli aivan mahtava päivä hyvässä seurassa. Hieman jo suunniteltiin, josko menisimme eräille messuille ensi viikonloppuna hakemaan hieman inspiraatiota tulevaisuutta varten.

Huomenna siis alkaa viimeinen rutistus harjoittelun suhteen ja viikon päästä palataan aina niin ihanaisen koulun penkille. En nyt keksi hirveän montaa kivaa syytä koulun jatkumiselle kuin, että aamulla ei tarvitse herätä viideltä ja illat ja viikonloput ovat vapaat. Kyllä tässä vaiheessa opintoja työelämä alkaa houkutella yhä enemmän ja enemmän. Tämän kevään kuin jaksaisi niin suurin osa teorioista on ohitse. Sitten jäljellä on enää kaksi harjoittelua, oppari ja muutama hassu tunti ensi syksynä. Can't wait!

Pieni kommentointi myös J:n odottamisen suhteen, mikä on niin nostanut mun fiiliksiä. Eilisestä lähtien olen voinut jo sanoa, että J tulee ensi kuussa kotiin. Unbelievable!!!!