Kauan odotettu kotiinpaluu koittaa vihdoin huomenna

Huomenna koittaa vihdoinkin se päivä, jota olen lokakuusta asti odottanut. J tulee kotiin! Enää alle 24 tuntia, kunnes miekkonen on Suomessa monen kuukauden jälkeen. Eikä sekään tunnu enää miltään, että J on ihan kotona asti vasta puolenyön aikoihin. Kun on 159 päivää kestänyt suomalaisella sisulla, ei pari tuntia tunnu enää missään.

Samalla päättyy myös tämä luku meidän elämässä ja uusi alkaa. Elämänvaihe, joka tuli ihan puskista yllättäen monet meidän lähipiiristä. Eihän sitä voinut viime vuonna loppukesästä ajatella, että tulemme olemaan erillämme koko tulevan talven, mutta kuinkas sitten kävikään. Vaikka viimeiset viisi kuukautta ovat olleet itselleni hyvin vaikeita, ovat ne antaneet aivan uutta näkökulmaa meidän parisuhteeseen ja elämään yleensä. Yksi opetus onkin, että pitää elää! Meillä jokaisella on vain se yksi elämä, enkä todellakaan halua enää  hetkeäkään elää jarrut pohjassa, vaan nauttia, rakastaa ja olla rakastettu.

Talvea on kieltämättä kuvannut suru, itku ja alakuloisuus. Enää siitä ei ole tietoakaan. Tai ehkä itkua on ilmassa, mutta nekin ovat onnen kyyneleitä. Nenä alkaa nykiä ja silmäkulmat kostua, kun kuvittelen huomisiltaa ja meidän ensimmäistä halausta moneen kuukauteen. Se, että saa mennä oman rakkaan viereen nukkumaan ja herätä hänen vierestään aamulla, on jotain niin sanoinkuvaamattoman mahtavaa.

Luulenkin, että ensi yönä ei paljoa nukuta, koska jännitän huomista aikalailla. Muistuu ihan mieleen se tunne, kun J tuli ensimmäistä kertaa yksin käymään meillä. Perhosia on siis vatsassa. Tältä se tuntuu, kun on aidosti onnellinen. Nytkin vain alkaa itkettää ja samalla huulilleni muodostuu leveä hymy. Tekisi mieli mennä huutamaan ulos "Mä tein sen ja selvisin!". Yksi opiskelukaveri sanoikin tosi ihanasti ja kannustavasti muutama viikko sitten: " Sä oot ollut tosi reipas." Ja niinhän kai olenkin ollut. Välillä kulunut aika on tuntunut niin toivottoman pitkältä, mutta sanontahan kuuluu, että hyvää kannattaa aina odottaa.

Huomenna olisi ohjelmassa vapaapäivä koulusta. Ajatuksenani olisi tehdä yhtä puheenvuoroa kouluun ja hieman siivoilla täällä kotona sekä harjoitella lääkelaskuja perjantain koetta varten. Saas nyt nähdä, miten tämän likan käy. Onko pääni vain pilvissä koko päivän ja haaveilen illasta samalla toivoen, että tunnit kuluisivat nopeammin. Toisaalta itsehän jokin tekeminen saisi ajan kulumaan paljon nopeammin.

Joten kiitos Sevilla, kun pidit J:stä huolta nämä viisi kuukautta. Kiitos myös siitä, että palautat hänet takaisin kotiin.

Hyvää 5v. kihlajaispäivää mulle, sulle ja meille!!

Hihii, iloinen fiilis ollut tänään. J:n kotiin tuloon on tasan viikko, ja tänään on muutenkin juhlapäivä. Nimittäin ollaan oltu tasan viisi vuotta kihloissa! Niin se aika vaan menee. Muistan kuinka istuttiin entisen isäpuolen punaisessa Nissanissa Ideaparkin parkkipaikalla ja vaihdettiin sormuksia. Oli se ihanaa, mutta myös jännää aikaa. Olihan sitä silloin ihan erilailla rakastunut, kun tuota ikuista rakkautta vannottiin. Kaikki oli niin ihanaa eikä mielessä ollut huolen häivääkään. Paljonhan tuolloin jännitti, miten meidän äiti reagoi asiaan, sillä asuinhan vielä kotona. "Jumalauta, ootte mennyt kihloihin" oli meidän äidin ensimmäinen reaktio, kun näki meillä rinkulat sormissa. Kommenttihan ei siis ollut mitenkään negatiivinen vaan itse asiassa varmaankin yllättynyt, mutta silti iloinen.

Nyt tuo spontaani rakastuminen on syventynyt aidoksi puhtaaksi rakkaudeksi. Harmittaa vaan, että tätä merkkipäivää pitää nyt viettää yksikseen. Yleensä me ollaan käyty syömässä vähän paremmassa paikassa kuin lähikebabilassa tai leffassa tai tehty jotain muuta kivaa. No ensi viikolla juhlitaan sitten senkin edestä tätä päivää, joulua, ystävänpäivää ja mitä vielä. Paras yhteinen lahjahan näistä kaikista on, kun saan oman rakkaan takaisin kotiin. Sen rinnalla kaikki helyt, tavarat ja muu materia kalpenee. Vaikka onhan sellaisia tietysti kiva saada, niin tänä aikana sitä on kyllä opinut, että parisuhteessa toisen läsnäolo ja yhdessä oleminen ovat paljon tärkeämpiä asioita.

Tänään taidankin viettää tätä suurta juhlapäivää kotona ihan rentoutuen, kun pitkä viikonloppukin taas alkaa. Lasi viiniä, kynttilät palamaan ja kääriydyn viltin alle katsomaan esim. jotain leffaa.

Eilen illalla tai yötähän se jo oli, katselin pitkästä aikaa vanhoja valokuvia. Niin kaikkia hauskoja ja ihania muistoja palasi mieleen yhteisten vuosien varrelta. Mukaan sattui myös mitä ihmettä -reaktioita.

Sunny beach Bulgaria 2011 - arkistojen top3 helmiä ♥

Kymmenen on päivän numero

Jeeeeiii, tänään on tasan kymmenen päivää siihen, että J tulee kotiin! Tämän lisäksi on niin uskomattoman mahtavaa, että se tulee tapahtumaan ensi viikolla. Siis ensi viikolla! Mihin nämä päivät katoavat? Vaikkakin tämä päivä on ollut yhtä matelua tv:tä katsoen ja netissä surffaillen. Eli parhainta vapaapäivän viettoa ikinä. Silti mielummin sitä olisi aktiivinen kuin tylsisitynyt, joka on ollut päivän teema tänään.

Päivän mittaan mietin asioita, joista olisin voinut kymmenen jäljellä olevan päivän kunniaksi kirjoittaa. Kymmenen parasta asiaa J:ssä, kymmenen  asiaa, jotka haluan toteuttaa vielä, kun olen talon yksinvaltias. Kymmenen huonoja ja hyvää puolta kuluneessa viidessä kuukaudessa.... Kymmenen, kymmenen ja kymmenen. Pakkomielle syntynyt tänään tuohon numeroon.

Aihetta pohtiessani, se vain ilmaantui eteeni. Kymmenen asiaa, jotka ovat auttaneet minua jaksamaan J:n Espanjassa olemisen aikana. Tässä ne tulevat sen enempää missään tärkeys tai parhaus järjestyksessä:

1. Rakkaus. Luonnollisesti, jos meidän parisuhteessa ei olisi rakkautta ja muita siihen liittyviä tunteita, ei tästä olisi tullut mitään. Ja sekin kertoo mielestäni paljon rakkauden määrästä, että on valmis tekemään tällaisia tekoja toisen vuoksi ja eteen. J yksinkertaisesti on elämäni mies ♥

2. Luottamus. Kaiken a ja o:han on luottamus, silloin kun pari joutuu olemaan toisistaan erossa melkein puoli vuotta. Ja tässä meillä ei ole ollut puolin eikä toisin mitään ongelmaa. Kumpikin luottaa siihen, ettei toinen tee sinä aika mitään "tyhmää", ja miksi tekisikään. Ennen J:n lähtöä eräs tuttavamme sanoi, että "On niin hienoa, että voi luottaa toiseen tuolla tavalla" tms. Hieman nuo sanat jäivät kaivelemaan, koska ei ole mitään syytä, miksei toiseen luottaisi. Harmittaa etten tuolloin letkauttanut takaisin ihan huumorimielessä pienesti näpäyttäen "Kumman ajattelit meistä pettävän?" :D

3.Arki. J lähtöhän osui pahimpaan mahdolliseen aikaan, kaksi viikkoa vapaata koulusta! No sen jälkeen koulu, harkka, työ ja ihan perus kotielämä arjen askareineen ovat tuoneet sen rutiinin elämääni ja päivät ovat kuluneet silloin hitaasti, mutta jälkikäteen ajatellen todella nopeasti. Jos olisin esim. työtön, voisin kuvitella, että kulunut aika olisi ollut hyvin erilaista.

4. Perhe ja kaverit. Tässä asiassahan olen ollut täysi paska. Ei sillä, etten olisi pitänyt yhteyttä ja nähnyt perhettäni ja kavereita koulussa ja sen ulkopuolella. Mutta kun ihmisellä on se suojapanssari päällään ja haluaa esitää vahvaa., niin silloin on hyvin vaikeaa ollut avautua kenellekään ulkopuoliselle siitä, kuinka alamaissa ja surullinen olen ollut koko talven. En vain ole sellainen, joka soittaa äidille tai kaverille, kun on vaikeaa tms. Olisi ehkä pitänyt opetella.. Kuitenkin olen iloinen siitä, että tietyt ihmiset ovat olleet tukenani tänä aikana. Kamalaa edes kuvitella, että olisi sellaisessa tilanteessa, ettei ole ketään.

Takaraivo -perhepotretti

5.Roki, Söpö ja Nelli. Mun ja J:n maailman parhaimmat lemmikit, joilta saa ehdotonta rakkautta, kunhan vain muistaa antaa ruokaa ja viedä ulos. Surullisina hetkinä on ollut niin parhainta rapsutella tai leikkiä koiran kanssa tai silitellä sylissä kehräävä kissaa. Ja Roki -koiruudelle suuri kiitos olemassaolostaan Sevillasta paluuni jälkeen. Ilman sitä, olisin varmaan maannut koko loppu joululoman sohvalla, mutta onneksi oli pakolliset koiralenkit ja sain itseeni virtaa.

6. Skype. Kiitos nykyteknologia! Voin rehellisesti myöntää, jollei skypeä ja sen myötä videopuheluita olisi, olisin varmasti pimahtanut aikoja sitten. Se, että näkee toisen kasvot ja kuulee toisen äänen, on jotain sanoinkuvaamattoman tärkeää. Pahin ikävä on lievittynyt kummasti, kun lähes poikkeuksetta joka ilta ollaan J:n kanssa vaihdettu päivän kuulumisia. Skypettely on ollut niin tiivistä, että silloin  kun J oli Barcelonassa melkein viikoin, koin melkoista ahdistusta, kun en saanut jutella J:n kanssa. Onhan nämä puhelut olleet melkoinen henkireikä omalle jaksamiselle ja J:n kotiin tulon odottamiselle, etten yhtään häpeä myöntää olleeni riippuvainen niistä. Jotenka on ihana elää 2010 -luvulla.

7. Whatsapp. Jatkettaneen tällä nykytekologia linjalla. Ilmainen viestittely on ihan kunkku juttu. silloin kun toinen asuu eri maassa, ja onneksi J:llä on paikallinen puhelinliittymä netillä. Eli yhteydenpito ei ole ollut riippuvainen siitä, onko toinen kotona koneen ääressä. Voi vain naputtaa puhelimella viestin menemään vaikka klo 3 yöllä. Ja niitään on naputeltu!

8. Vähenevät päivät. Ajatus, että J:n kotiinpaluu on kokoajan lähempänä, on pitänyt mut positiivisena. Vaikka ajoittain maali onkin tuntunut erittäin kaukaiselta, jokainen nukkumaan meneminen on ollut voitto. Tietää sen, että yksi päivä on taas takana. Noin tammikuun lopussa tein puhelimeen laskurin, joka laskee jäljellä olevat päivät J:n kotiinpaluuseen. Silloin niitä oli 71, nyt 10. Aivan huippua!

9. Vierailu J:n luona Sevillassa. Vaikken halunnut rankata näitä asioita millään tapaa, olihan Sevillassa vierailu parhain asia tänä talvena. Ns. alkupuoliskon odotin kuumeisesti matkaa J:n luokse ja palattuani sitä, että hän tulee kotiin. Ihanimmat neljä päivää oman rakkaan kanssa antoivat energiaa jaksamaan loppu aika, vaikka kotiinpaluun jälkeiset kaksi viikkoa olivat yhtän helv... Kuitenkin vierailu J:n luona oli ehdottomasti yksi meidän suhteen top kokemuksista. En muista, milloin olisin viimeksi ollut niin onnellinen. Ja parasta oli huomata, ettei rakkaus ollut mihinkään muuttunut, syventynyt vaan entisestään.

10. Ajatukset tulevasta. Tämän talven aikana omat tunteet J:tä kohtaan ovat vain syventyneet. Sitä on todenteolla tajunnut, että juuri tuon miehen kanssa haluan olla loppuelämäni. Me ollaankin paljon puhuttu tosissamme meidän yhteisestä tulevaisuudestamme, ja miten elämä tästä tulee jatkumaan. Paljon on ihania suunnitelmia mielessä. Vielä kun pääsi niitä toteuttamaan. Voi olla, että yksi asia ratkeaa jo ensi kuun alussa.

Haussa kodinhengetär

Kuluneen viiden kuukauden aikana olen luonnollisesti joutunut pitämään yksin huolta meidän kodista. Siivous, tiskaus, eläintenhoito ym. kotityöt ovat tulleet liiankin tutuiksi tänä aikana. Ei sillä etten niitä nyt ennen olisi tehnyt, mutta J:n ollessa kotona, vastuu on tietysti jakautunut meille molemmille. Kelatessani tätä talvea mielessäni taakse päin, voin kyllä sanoa, ettei meikäläisestä ole mitään kodinhengetärtä kuoriutunut. Ihmiselle, joka samalla vihaa sotkua ja epäjärjestystä sekä siivoamista, kodinhoito useimmiten  tuntuu kauhealta pakkopullalta. Koulun tai töiden jälkeen on monesti aika poikki tai ylipäätään haluaa käyttää aikansa johonin kivaan. Niinpä "kaaos" kotona kasva, kunnes koittaa se hetki, kun aloitan "raivarisiivoamisen". Ja sitten sama noidankehä alkaa uudelleen. Nyt pitäisi kahden seuraavan viikon aikana tehdä pientä kevätsiivousta ihan J:n kotiinpaluunkin kunniaksi, kun kouluviikotkin on niin väljiä. Mutta samalla tiedän, mitä J tarkoittaa, kun hän sanoo ajan loppuvan kesken. Haluat tehdä jotain kivaa ja mukavaa, mutta tiedät, että velvollisuudet kotona/ kouluhommat yms. odottavat.

Palatakseni vielä kodinhengetär -ominaisuuden puuttumiseen, päätin pari päivää sitten leikkiä täydellistä naista ja leipoa mustikkapiirakkaa. (J:hän yleensä on meidän perheen leipuri.) Operaatio alkoi jo muutenkin lupaavasti. Jouduin käymään kahdesti kaupassa ostamassa tarvikkeita ja siltikään en muistanut ostaa kaikkea. Sen siitä saa, kun et tee kauppalappua n. neljää ostosta varten. Varsinainen leipominenhan sitten synnytti keittiöön melkoisen sotkun ja paisunut tiskivuori melkein sai minut epätoivon valtaan. Voi miksi ryhdyinkään tähän? Tästä huolimatta piirakan maku oli mukiinmenevä, joten siihen kohtaan voin laittaa ruksin täydellisen naisen/tyttöystävän ominaisuuksien kohdalla. Kunnes taas kohtasin yhden ongelmistani J:n vaihdossaolon aikana: koko pirun pellillinen mustikkapiirakkaa pitää syödä yksin.! No ehkä laitan loput pakkaseen, kun alkaa maku jo kyllästyttämään.

 

 

Minustako täydellinen nainen?

Vaikka olen montaa mieltä perinteisistä sukupuolirooleista, on selvää, että joissain asioissa olen parempi ja toisissa J on minua parempi, mitä arjen askareisiin tulee. Kuitenkin jollain tapaa inhoan käsitystä perinteisestä hymyilevästä miestään passaavasta naisesta. Tasa-arvo ja tasapuolisuus kunniaa. Tästä huolimatta tällä tulevalla morsiammella on pieniä leikkimielisiä paineita omasta roolistaan vai miksikä sitä nyt sanoisi. Jokunen aika sitten keskustelimme J:n kanssa siitä, millaisia ominaisuuksia hänen mielestään hyvällä vaimolla tulisi olla, ja vastaus oli tämä: Isot tissit, tekee hyvää ruokaa, hyvä perse eikä nalkuta.  (Huumorilla tietysti, oletan...)

Joo o, ehkä pitää siis mennä uusimaan salikortti, ilmoittautua kokkikurssille ja jollekin kursille, jossa oppii olemaan nalkuttamatta. Koska mitä en rakkaani vuoksi tekesi, heheheh! Noh, pientä huumoria pitää aina olla.

Se lähenee päivä päivältä

Huhhei, jo on viikko kulunut taas nopeasti. Niinhän lomaviikot aina, ja oli melko ankeaa herätä tänään 7.20 ja lähteä kouluun puolentoista viikon tauon jälkeen. Viime viikko meni siis hiihtolomaa vietellessä, vaikka sattuneesta syystä maisema oli kuin syysloman aikaan. Viimeiset kolme, neljä päivää olen paahtanut yhden koulutehtävän parissa. Monen monta sivua tekstiä lasten synnynnäisistä sydänvioista ja 31 diainen powerpoint-esitys. Kiitos nyt riittää! On kyllä aika kulunut olo, mutta samalla ihanan rentoutunut, kun yksi suurimmista kevään kouluhommista on suurimmalta osin tehty. Ylihuomenna sen esitys ja myöhemmin on vielä aikaa kirjoittaa kirjallinen osuus täysin valmiiksi. Mutta nyt riittää! Pariin päivään en varmasti uhraa aikaa koululle muuten kuin, että menen sinne.

Hassu tunne sinänsä. Tuntuu, että mitä enemmän saan tehtäviä tehtyä, sitä enemmän tuntuu siltä, että J:n kotiinpaluu lähenee. Johtuuko tämä siitä, että monen tehtävän pakotettu ja pakottamaton deadline on juuri tämän kuun lopussa. Kai se tuo sitten niin paljon tekemistä päiviin ja aika tuntuu kuluvan nopeammin. Onhan se totta, että sellaisina päivinä, kun ei ole mitään erityistä tekemistä, aika tuntuu matelevan. Saati että sellaisia päivä on useampi peräkkäin.

Jotenkin olen saanut uutta draivia ylipäätänsä päiviin siitä, että J on kotona ihan kohta. Lisäksi haluan saada hommia pois alta ennen 27. päivää, jotta voin vain keskittyä yhteiseen aikaan J:n kanssa. Tämä pieni motivaattori on kyllä ollut toivottu asia. Ajatus siitä, että 22 päivän päästä herra on kotona, on saanut muhun niin paljon positiivista energiaa.

Kuitenkin alan olla jo tosi malttamaton. En jaksaisi enää odottaa päivääkään. Viime hetken herpaantumista siis ilmassa, mutta enää ei murehdita. Kaksikymmentä ja kaksi päivää enää. Se on aivan naurettavan pieni murto-osa viidestä kuukaudesta. Suorastaan säälittävän lyhyt aika. Vaikka sanotaan odottavan ajan olevan pitkä, olen joka päivä enemmän ja enemmän innoissani J:n kotiinpaluusta ja odotan jo, että olisi seuraava päivä. Joten uudella energialla ja apinanraivolla eteenpäin. Kyllä se loppukuu ihan kohta koittaa!

Seuraavaa suukkoa odotellessa