Yksi viikko takana, monta edessä

Ja näin se ensimmäinen viikko J:n lähdön jälkeen kului. Itse asiassa paljon nopeammin, mitä olin ajatellut, vaikken kovinkaan paljoa saanut aikaiseksi.Tai jos totta puhutaan, en oikeastaan yhtään mitään. Kuluneella viikolla meillä oli koulusta syyslomaan, eikä minulla ollut mitään erityisiä suunnitelmia siksi ajaksi. Jotenkan päivät kuluivat kutakuinkin samaan malliin: netissä, koiran kanssa ulkoillessa, tv:tä katsoen ja totuttelussa yksin olemiseen.

Vähitellen ikäväkin on alkanut hellittämään ja ajatus siitä, että minä/hän/me selvitään tästä kokemuksesta on alkanut nostaa päätään. Ensimmäiset yöt menivät hyvin sanotaanko oudolla rytmillä. Yleensä nukun sikeästi. Harvemmin edes herään mihinkään yöllisiin rapinoihin kuten siihen, että kissa raapii aikaisin aamulla sänkyä merkkinä siitä, että haluaa ruokaa. Yleensä en koskaan herää näihin ääniin ja olen ihan ihmeissäni, kun J kertoo Nellin olleen aamulla rasittava. Mutta nyt on ollut vaikea nukahtaa, uni on ollut katkonaista ja olen herännyt kaikenlaisiin ääniin. Luotan kuitenkin, että tilanne tästä pikkuhiljaa korjaantuu.

Iltalenkillä ihmettelemässä ensilunta (joka onneksi suli jo pois :D)

Alkuviikon huono sää, puolijäiset tiet ja vaihtamatta olevat kesärenkaat eivät houkutelleet minua muutenkaan lähtemään ulos pakollisia koiran kanssa lenkkeilyjä lukuunottamatta. Koulutöitähän minulla olisi vaikka kuinka, mutta niiden tekokaan ole napannut yhtään, mikä ei kyllä yllätä minua. Toisaalta eipä niiden kanssa vielä mikään kiirekään ole, mutten haluaisi niiden kasaantuvankaan. No, seuraavina viikkoina lupaan itselleni parantaa tässä asiassa. Eri asia on toteutus. Välillä olen vain niin saamaton ja viimeisenä iltana hiki päässä kirjoitan esseitä. Ainakaan nyt suurimman osan lukuvuodesta parisuhde ei haittaa joulutehtävien tekoa  :D

Aiemmin viikolla rakas äitini kysyi tulisiko joku viikonloppu koiran kanssa heille yöksi. Heti tietysti suostuin, vaikka olin juuri aiemmin viettänyt ollut heillä viisi viikkoa yhteensä suorittaessani harjoittelua Tampereella Tayssissa. Niinpä pakkasin tavarat ja koiran autoon perjantaina ja suuntasin kohti kotoisia maisemia. Vaikka äidin nykyinen asunto ei olekaan lapsuudenkotini tai edes asunto, josta aikoinaan muutin omilleni, tuntuu se silti kodilta. Oli niin ihana olla perheen ympäröimänä yksin oltujen päivien jälkeen. Kamalaa jälkikäteen ajatella, etten ollut parin päivänä puhunut kenellekään ihmiselle, koska olin ollut vain kotona.

Perjantaina käytiin illasta pikkuveljeni kanssa keilaamassa. Turpiinhan siinä odotetusti tulikin, harrastaahan veljeni itse keilausta. Oli kuitenkin niin kivaa viettää kahden aikaa veljeni kanssa. Nykyään hän on jo niin iso poika, ettei isosiskon seura enää samalla tavalla kiinnosta kuin ennen.

Käytiin porukalla myös isoveljeni 26v. synttäreillä ja paikalla oli myös osuvasti rakkaat muorini ja vaarini. Kuusi ihmistä ja yli-innokas koira pienessä yksiössä ei ole kaikista paras yhdistelmä, varsinkaan silloin, kun jotkut paikallaolijat hieman pelkäävät koiria.

  

Loppu viikonloppu menikin ihan äidin luona hengaillessa. Sunnuntai ilta kotiin palattuamme Roki oli tosi väsynyt viikonlopun kestäneesä äidin kissojen vahtaamisesta ja pötkötteli vaan loppu illan olohuoneen nurkassa. 

Sain myös viikonloppuna muorilta ja vaarilta myöhästyneen syntymäpäivälahjan ja maailman huikeimman kortin. Kuva on otettu vappuna -98, jolloin olin ensimmäisellä luokalla.

Synkkä viikonloppu

Vaikka lauantaina oli satanut ensilumi Hämeenlinnaan, ei se riittänyt valaisemaan kulunutta viikonloppua. Lauantaina koitti se päivä, jota en ollut odottanut kovinkaan innoissani. J:n lähtö Sevillaan, Espanjaan. Vaikka koneen lähtö oli vasta illalla, heti aamusta fiilikset oli aika maassa. Viimeinen päivä yhdessä. Lähdin luonnollisesti Helsinki-Vantaalle saattamaan, koska halusin olla niin kauan rakkaimpani kanssa kuin mahdollista.

Kentällä oltiin suht aikaisin. J sai hyvissä ajoin tehtyä check-inin ja meillä jäi aikaa jopa haukata jotain pientä syötävää. Kunnes tuli sitten jäähyväisten aika. Minun piti keritä bussiin ja J:n siirtyä turvatarkastukseen. En tiedä, onko mikään hetki elämässäni ollut vielä näin vaikea. Kyyneleethän siinä alkoi virrata, ties kuinka monetta kertaa sinä päivänä. Ikinä ei ole ollut niin vaikea päästää toisen kädestä irti tai lopettaa halaamista. Katselet kuinka toinen liikkuu yhä edemmäs turvatarkastusjonossa ja lopulta katoaa lentokentän toisen puolen uumeniin vilkutuksen jälkeen. Koko ajan yrität purra hammasta yhteen ja pitää omat tunteesi kassassa. Muutama iso kyynel siinä poskelle vierähti. Sinne se nyt hävisi.

Ensimmäinen ilta oli aivan tuskaa. Kotona se tunne vasta kunnolla iski tajuntaani. J on seuraavan kerran kotona vasta maaliskuun lopulla! Reilut viisi pitkää kuukautta. Monta kertaa kirosin ääneen, kuinka olin niin tyhmä, että olin antanut hänen lähteä. Miksen pyytänyt tosissani, että hän jäisi kotiin. Mutta enhän olisi ikinä voinut niin tehdä. Tämä on kuitenkin niin ainutlaatuinen tilaisuus, eikä sitä voi jättää hukattavaksi. Koen, että olisin ollut maailman paskin tyttöystävä, jos olisin pakottanut J:n jäämään Suomeen. Tämän matkan varrella me molemmat tulemme kasvamaan niin valtavasti, ja uskon, että suhteemme voi keväällä paremmin kuin koskaan.

Pari ensimmäistä päivä on mennyt ryveten alakulossa. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, hoen itselleni. Ja niin tekeekin varmasti. Onneksi sentään kotona oli lauantaina heti vastassa meidän rakkaat kissat ja koira. Yksin kotona ei tarvitse joka tapauksessa olla. Täällä on aina joku vaatimassa ruokaa tai ulospääsyä tai juoksentelemassa ympäri asuntoa. Nämä kolme karvaturria ovatkin auttaneet minua jaksamaan nämä ensimmäiset päivät.

 Söpö- Paras mummokissa ikänä

Nelli

Roki - maailman ihanin koira, vaikka välillä aika mahdoton

Näiden kolmen kanssa pidetään tätä talo pystyssä tämä talvi.

"Nähdään kohta", oli J:n viimeisimpiä sanoja ennen lähtöä. Eli kai tämä aika tulee sitten lopuksi kulumaan nopeasti tai sitten meillä on eri käsityksen sanan merkityksestä... :)

Ensimmäinen

Bloggaamisen aloittamista olen miettinyt jo tovin. Eri blogeja on tullut luettua melkolailla ja monesti ole miettinyt, että voisin joskus omankin aloittaa. Nyt koen, että on sen aika. 

Seuraavat viisi kuukautta tulee olevan täynnä monenlaisia tunteita, ilon ja surun hetkiä. Sillä nyt lauantaista lähtien pariskunta M&J: n osapuolet vaikuttavat  eri puolilla Eurooppaa aina maaliskuuhun asti. Toinen tutussa ja turvallisessa Suomessa ja toinen Espanjassa hankkimassa uusia kokemuksia ja seikkailuja. 

Ajatus blogin perustamisesta hiipi mieleeni tässä viimeisen kuukauden aikana. Mietin millä tavoin voin tuoda omia tuntojani ja ajatuksiani esille muuten kuin puhumalla. Joskus kirjoittaminen tuntuu paljon helpommalta, koska monesti sellainen face-to-face avautuminen on itselleni hankalaa. Ja sekin ihminen, jolle sitä olen tehnyt, on nyt monien tuhansien kilometrien päässä. Joten miksei? Miksen alkaisi kirjoittaa ajatuksiani blogiin? 

Luvassa siis tarinaa kaukorakkaudesta syksystä kevääseen, totuttelusta yksin elämiseen, tunteiden purkauksia ja pakollista perusarkea.

Tässä kuva parin viikon takaa, jolloin oltiin yhdessä ihailemassa auringonlaskua läheisen järven rannalla.