Synkkä viikonloppu

Vaikka lauantaina oli satanut ensilumi Hämeenlinnaan, ei se riittänyt valaisemaan kulunutta viikonloppua. Lauantaina koitti se päivä, jota en ollut odottanut kovinkaan innoissani. J:n lähtö Sevillaan, Espanjaan. Vaikka koneen lähtö oli vasta illalla, heti aamusta fiilikset oli aika maassa. Viimeinen päivä yhdessä. Lähdin luonnollisesti Helsinki-Vantaalle saattamaan, koska halusin olla niin kauan rakkaimpani kanssa kuin mahdollista.

Kentällä oltiin suht aikaisin. J sai hyvissä ajoin tehtyä check-inin ja meillä jäi aikaa jopa haukata jotain pientä syötävää. Kunnes tuli sitten jäähyväisten aika. Minun piti keritä bussiin ja J:n siirtyä turvatarkastukseen. En tiedä, onko mikään hetki elämässäni ollut vielä näin vaikea. Kyyneleethän siinä alkoi virrata, ties kuinka monetta kertaa sinä päivänä. Ikinä ei ole ollut niin vaikea päästää toisen kädestä irti tai lopettaa halaamista. Katselet kuinka toinen liikkuu yhä edemmäs turvatarkastusjonossa ja lopulta katoaa lentokentän toisen puolen uumeniin vilkutuksen jälkeen. Koko ajan yrität purra hammasta yhteen ja pitää omat tunteesi kassassa. Muutama iso kyynel siinä poskelle vierähti. Sinne se nyt hävisi.

Ensimmäinen ilta oli aivan tuskaa. Kotona se tunne vasta kunnolla iski tajuntaani. J on seuraavan kerran kotona vasta maaliskuun lopulla! Reilut viisi pitkää kuukautta. Monta kertaa kirosin ääneen, kuinka olin niin tyhmä, että olin antanut hänen lähteä. Miksen pyytänyt tosissani, että hän jäisi kotiin. Mutta enhän olisi ikinä voinut niin tehdä. Tämä on kuitenkin niin ainutlaatuinen tilaisuus, eikä sitä voi jättää hukattavaksi. Koen, että olisin ollut maailman paskin tyttöystävä, jos olisin pakottanut J:n jäämään Suomeen. Tämän matkan varrella me molemmat tulemme kasvamaan niin valtavasti, ja uskon, että suhteemme voi keväällä paremmin kuin koskaan.

Pari ensimmäistä päivä on mennyt ryveten alakulossa. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, hoen itselleni. Ja niin tekeekin varmasti. Onneksi sentään kotona oli lauantaina heti vastassa meidän rakkaat kissat ja koira. Yksin kotona ei tarvitse joka tapauksessa olla. Täällä on aina joku vaatimassa ruokaa tai ulospääsyä tai juoksentelemassa ympäri asuntoa. Nämä kolme karvaturria ovatkin auttaneet minua jaksamaan nämä ensimmäiset päivät.

 Söpö- Paras mummokissa ikänä

Nelli

Roki - maailman ihanin koira, vaikka välillä aika mahdoton

Näiden kolmen kanssa pidetään tätä talo pystyssä tämä talvi.

"Nähdään kohta", oli J:n viimeisimpiä sanoja ennen lähtöä. Eli kai tämä aika tulee sitten lopuksi kulumaan nopeasti tai sitten meillä on eri käsityksen sanan merkityksestä... :)