Yksi viikko takana, monta edessä

Ja näin se ensimmäinen viikko J:n lähdön jälkeen kului. Itse asiassa paljon nopeammin, mitä olin ajatellut, vaikken kovinkaan paljoa saanut aikaiseksi.Tai jos totta puhutaan, en oikeastaan yhtään mitään. Kuluneella viikolla meillä oli koulusta syyslomaan, eikä minulla ollut mitään erityisiä suunnitelmia siksi ajaksi. Jotenkan päivät kuluivat kutakuinkin samaan malliin: netissä, koiran kanssa ulkoillessa, tv:tä katsoen ja totuttelussa yksin olemiseen.

Vähitellen ikäväkin on alkanut hellittämään ja ajatus siitä, että minä/hän/me selvitään tästä kokemuksesta on alkanut nostaa päätään. Ensimmäiset yöt menivät hyvin sanotaanko oudolla rytmillä. Yleensä nukun sikeästi. Harvemmin edes herään mihinkään yöllisiin rapinoihin kuten siihen, että kissa raapii aikaisin aamulla sänkyä merkkinä siitä, että haluaa ruokaa. Yleensä en koskaan herää näihin ääniin ja olen ihan ihmeissäni, kun J kertoo Nellin olleen aamulla rasittava. Mutta nyt on ollut vaikea nukahtaa, uni on ollut katkonaista ja olen herännyt kaikenlaisiin ääniin. Luotan kuitenkin, että tilanne tästä pikkuhiljaa korjaantuu.

Iltalenkillä ihmettelemässä ensilunta (joka onneksi suli jo pois :D)

Alkuviikon huono sää, puolijäiset tiet ja vaihtamatta olevat kesärenkaat eivät houkutelleet minua muutenkaan lähtemään ulos pakollisia koiran kanssa lenkkeilyjä lukuunottamatta. Koulutöitähän minulla olisi vaikka kuinka, mutta niiden tekokaan ole napannut yhtään, mikä ei kyllä yllätä minua. Toisaalta eipä niiden kanssa vielä mikään kiirekään ole, mutten haluaisi niiden kasaantuvankaan. No, seuraavina viikkoina lupaan itselleni parantaa tässä asiassa. Eri asia on toteutus. Välillä olen vain niin saamaton ja viimeisenä iltana hiki päässä kirjoitan esseitä. Ainakaan nyt suurimman osan lukuvuodesta parisuhde ei haittaa joulutehtävien tekoa  :D

Aiemmin viikolla rakas äitini kysyi tulisiko joku viikonloppu koiran kanssa heille yöksi. Heti tietysti suostuin, vaikka olin juuri aiemmin viettänyt ollut heillä viisi viikkoa yhteensä suorittaessani harjoittelua Tampereella Tayssissa. Niinpä pakkasin tavarat ja koiran autoon perjantaina ja suuntasin kohti kotoisia maisemia. Vaikka äidin nykyinen asunto ei olekaan lapsuudenkotini tai edes asunto, josta aikoinaan muutin omilleni, tuntuu se silti kodilta. Oli niin ihana olla perheen ympäröimänä yksin oltujen päivien jälkeen. Kamalaa jälkikäteen ajatella, etten ollut parin päivänä puhunut kenellekään ihmiselle, koska olin ollut vain kotona.

Perjantaina käytiin illasta pikkuveljeni kanssa keilaamassa. Turpiinhan siinä odotetusti tulikin, harrastaahan veljeni itse keilausta. Oli kuitenkin niin kivaa viettää kahden aikaa veljeni kanssa. Nykyään hän on jo niin iso poika, ettei isosiskon seura enää samalla tavalla kiinnosta kuin ennen.

Käytiin porukalla myös isoveljeni 26v. synttäreillä ja paikalla oli myös osuvasti rakkaat muorini ja vaarini. Kuusi ihmistä ja yli-innokas koira pienessä yksiössä ei ole kaikista paras yhdistelmä, varsinkaan silloin, kun jotkut paikallaolijat hieman pelkäävät koiria.

  

Loppu viikonloppu menikin ihan äidin luona hengaillessa. Sunnuntai ilta kotiin palattuamme Roki oli tosi väsynyt viikonlopun kestäneesä äidin kissojen vahtaamisesta ja pötkötteli vaan loppu illan olohuoneen nurkassa. 

Sain myös viikonloppuna muorilta ja vaarilta myöhästyneen syntymäpäivälahjan ja maailman huikeimman kortin. Kuva on otettu vappuna -98, jolloin olin ensimmäisellä luokalla.