Palatakseni kaksi viikkoa taakse päin... 27.3.2014 on kyllä ollut tähänastisen elämäni yksi parhaimmista päivistä. Heräilin vapaa päivän viettoon noin puolilta päivin ja aloin siivoilemaan meidän kotia. Hyvä, että sain mitään järkevää aikaiseksi, sillä tuntui, että pää oli koko ajan pilvissä. Aina välillä kävin yhden nettisivuston kautta kurkkimassa, missä päin Eurooppaa J:n lento milloinkin oli. Noin klo 21 aikaan J:n lento Oslosta kohti Helsinkiä alkoi, ja silloin aloin olla jo hyvin täpinöissäni. Siitä vajaan kahden tunnin päästä pystyin jo soittamaan J:lle, jonka lento oli hetkeä aiemmin saapunut Suomeen. Voi mikä tunne oli jo pelkästää kuulla toisen ääni puhelimessa monen kuukauden jälkeen. Silloin tiesin, että se oli ohi. Olin selvinnyt ankean talven yli ja rakas J oli vihdoin takaisin Suomessa.
Puolenyön aikaan menin J:tä vastaan linja-autoasemalle. Voi kuinka jännitin bussia odotellessa. Vaikka viisi kuukautta tuntui ajoittain menevän erittäin hitaasti, viimeiset minuutit autossa odottaessa tuntuivat ikuisuudelta. Kaiken lisäksi olin hieman etuajassa ja bussi puolestaan hieman myöhässä, joten odotuksen tuska oli melkoinen. Kunnes vihdoin illan pimeydessä näin bussin kaartavan aseman laiturille. Nytkin alkaa ihan itkettää, kun muistelen meidän jälleennäkemistä. Kuinka ihanaa oli jo pelkästään nähdä toinen. Saati halata, pitää kädestä kiinni, pussata tai ihan istua autossa vierekkäin. Kotimatkalla auton ajamisestahan ei meinannut oikein tulla mitään, koska onnen tunteet ryöpsähtivät ulos. Onnenkyyneleet on niitä parhaita kyyneleitä. Kokemus oli niin voimakas, että rupesi ihan tärisyttämään. Ihmettelin, voiko tämä olla todellista. Koko tilanne tuntui niin uskomattomalta.
Kieltämättä ensimmäiset päivät J:n kotiinpaluun jälkeen tuntuivat oudoilta. Juurihan olin ollut täällä monta kuukautta yksin ainoana ihmisenä. Mutta hyvin nopeasti alkoi tuntua siltä, ettei J olisi ikinä ollutkaan poissa. Niin sanotusti jatkoimme siitä mihin syksyllä jäimme. Vaikka toisaalta ollaanhan me molemmat muututtu tämän kokemuksen myötä, mutta onneksi vain parempaan suuntaan. J:kin tuntuu pikkuhiljaa alkavan tottuvan taas Suomen meininkeihin. J:llä oli niin hyvä kaveriporukka Sevillassa, että luonnollisesti hänellä on ollut haikea olla. Ja samalla itse olen ollut ylianalysoiva tyhmä nainen ajatellessani, että J haluaisi mielummin olla vielä Espanjassa pitämässä hauskaa kuin täällä kotona. Pöhkö minä, tiedän.
Nyt on tämäkin luku elämässä päätökseensä. Vihdoin! Enkä kyllä haluaisi elää sitä uudelleen. Blogin kirjoittaminen on ollut ajoittain melko terapeuttistakin. Kuten jossain postauksessa taisinkin kirjoittaa, mun on vaikea puhua muille omista tunteistani. Tänne olen voinut hyvin vuodattaa enemmän ja vähemmän omia tuntojani ja ajatuksia kuluneesta ajasta, mutta on nyt tilityksen ajat ohi. Nähdään kohta! on tullut tienpäähänsä.
Ja niinhän se on, että kun edellinen elämänvaihe päättyy niin uusi alkaa. Nimittäin seuraava reilu vuosi tulee olemaan perus arkielämän lisäksi täynnä juhlahumua! Aiemmin kirjoittelinkin meidän naimisiin meno aikeista, ja nyt päivä ja kirkko on varattu!
Meidän rakkaustarinamme saa viimeisen sinettinsä 25.7.2015! ♥
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Ja kuka tietää, ehkä innostun bloggaamaan meidän matkasta kohti suurta päivää..
