Walking in a winter wonderland... vai Kun helvetti jääty?

Piti tulla pitkästä aikaa tänne blogin puolellekin pyörähtämään, kun viimein on aikaa ja energiaa. Olen nyt kolmisen viikkoa ollut harjoittelussa ja vuorotyön ihanassa pyörteessä. Vaikka harkkapaikka on tosi kiva ja hoitotyö niin mun juttu, sitä välillä miettii, minkä ihmeen takia olen lähtenyt opiskelemaan alaa, jonka työ on suurimaksi osaksi vuorotyötä. Aamu, ilta aamu, ilta... Ei vain ole klo 5.00 aikaan heräämiset tehty mua varten ja iltavuorossa ei jää kovinkaan paljoa vapaata aikaa. Kyllä koulussa pääsee paljon helpommalla, kun aikaisintaan se alkaa klo 8.15. Eilenkin oli tosi väsynyt päästessäni iltapäivällä töistä kotiin. Niin olisin vain halunnut mennä suoraan peiton alle nukkumaan, mutta olin luvannut mennä porukoilla käymään, sillä olihan eilen meidän äitin synttärit. Niinpä ajelin Hml-Vlk-Hml välin silmät ristissä. Edes reilut 20 astetta pakkasta ei virkistänyt mun oloa!

Jokailtainet J:n kanssa käytävät skype-keskustelut eivät myöskään edesauta sitä, että menisin tarpeeksi aikaisin nukkumaan. Mutta onneksi nyt on tässä pari vapaapäivää. Oli niin ihana viime yönä nukkua hyvät yöunet. Monesti on niin, että mun ja J:n keskustelut venyy ja venyy, koska kumpikaan ei millään haluaisi lopettaa. Sitten huomaan kellon olevan lähemmäs yhtä yöllä. Joten J pliis, tuu jo kotiin, että mun vuorokausirytmi palautuisi normaaliksi. Just tarkistin puhelimen Day counter -sovelluksesta, että jäljellä on enää  61 päivää! ÄH, vihaan niin tätä odottamista!

Nyt sentään alkaa mielikin virkistyä pitkästä aikaa, kun viime päivinä on ollut niin mahtava ilma. Kerrassaan ihana auringonpaiste, vaikka on niin kamalan kylmä. Mua ei yksinkertaisesti ole tehty elämään -20 asteessa. Hetken jo kerkesin ajatella, ettei kunnon talvea enää tulekaan, mutta olin niin väärässä. Piti jopa uudet toppahousutkin mennä ostamaan, että tarkenee lenkkeillä Rokin kanssa. Se koirahan on sellainen, ettei sitä tuolta kylmästä hangesta meinaa saada sisälle kirveelläkään. Rokin rekikoira tausta nostaa päätään vähänkin liikaa. Tuntuu, että mitä enemmän on lunta ja pakkasta, sitä paremmin Roki viihtyy ulkona. Juuri tänään mainitsin J:lle, että olen niin väsynyt näihin pakkaslenkkeihin. Noh herra lupasi lenkittää koiraa, kun tulee kotiin. On ihan kaivannutkin sen tekemistä. Luulen kyllä, että saattaa J:llä muuttua ääni kellossa, jos maaliskuun lopussa on vielä tämmöisiä kelejä. Mutta lupaushan on lupaus, eikö niin..?

Nyt kun sain uudet talvivetimet, ollaan tehty pitkästä aikaa pitempiä lenkkejä. Viime sunnuntaina oli aivan upea ilma ja päätin hieman räpsiä kuvia ulkoillessa. Yllättävän hyvin meitsin Lumiakin kesti kylmää ilmaakin. Ajattelin, että se simahtasi, mutta ei. Vaikka onkin pirun kylmä, suomalainen aurinkoinen pakkaspäivä on minun mieleeni. Aina sitä jaksaa valittaa, että on kylmä ja ulkona jäätyy, mutta onhan luminen maisema todella kaunis. Mutta niin ovat palmut ja hiekkarantakin. Kidutusta, kun ei pääse mihinkään lämpimään. Aiemmin suunniteltiin, että oltaisiin tänä talvena lähdetty esim. Thaimaahan, mutta sattuneesta syystä se jää nyt toteuttamatta. Ensi talvena sitten. Pakko!

 

  

  

 

 

 

Kyllähän tällaisia kuvia kelpaa katselle, mutta saisi se kesä tulla jo! :)

Tj 71, odottavan aika on piiiiitkä

J:n lähdöstä on nyt 88 päivä. Huh kuinka pitkä aika! Mutta kuitenkin ollaan jo reippaasti yli puolenvälin, mikä tuntuu aika uskomattomalta. Juurihan se lähti. Ehkä aika on sittenkin kulunut nopeasti... sillä enää on jäljellä 71 päivää niin saan rakkaani takaisin kotoisaan Suomeen!

Kieltämättä tässä tuvassa oli ilo ylimmillään toissapäivänä, kun J kertoi hankkineensa lentolipun takaisin Suomeen. Vielä kun jaksaisi odottaa reilu pari kuukautta, ja eiköhän se mene melko nopsaan.  Sanontahan kuuluu "odottavan aika on pitkä", mutta onneksi ollaan jo niin voitonpuolella. Onhan nytkin jo tammikuun puoliväli. Nyt en ole yhtään harmissani siitä, että päivät tuntuvat menevän lentäen eteenpäin. Silti en panisi pahitteeksi, jos joku keksisi aikakoneen, jolla voisin matkustaa maaliskuun 27. päivään. Mut hei, eikös hyvää kannatakin odottaa! Ja tämä mies on todellakin sen odottamisen arvoinen.

Paluu arkeen

Vuoden kaksi ensimmäistä viikkoa on mennyt aika hujauksessa. Vuodenvaihteen jälkeen tuli vaan hengailtua kotona ja loppiasta edeltävänä lauantaina käytiin äidin ja pikkusiskoni kanssa hieman shoppailemassa Willassa Hyvinkäällä ja opiskelijan kukkaro kiittää.

Koko jouloman kärsin suunnattomasta motivaationpuuttesta ihan kaiken suhteen. Olin suunnitellut, että aloittaisin opparin työstämisen loman aikana, mutta arvata saattaa sainko mitään tehtyä. Koko loma tuli vellottua vain ikävissä tunteissa eikä mistään tullut oikein mitään. Hyvä jos koiraa jaksoin lenkittää ja käydä välillä kaupassa. Mutta onneksi viime viikolla alkanut harjoittelu neurologian osastolla on saanut minuun täysin uutta virtaa. Lisäksi olen niin kaivannut arkea ja sen rytmiä. Hieman suututtaakin se, miten annoin itseni kokonaisvaltaisesti repsahtaa loman aikana. Mutta ikävä oli niin suuri J:tä kohtaan. Nyt tiedän, miltä eroahdistuksesta kärsivästä koirasta tuntuu, kun isäntäväki on monta tuntia poissa kotoa. Paitsi itse en sentää pannut asuntoa matalaksi ikävän vuoksi.

On myös aivan mahtavaa päästä oppimaan uusia käytännön hoitotyön tietoja ja taitoja. Taas hetken jaksan koulua. Vielä kun jaksaisi pusertaa vuoden loppuun ja pääsisi valmistumaan. Mutta sitä ennen on vielä tämä + kaksi muuta harjoittelua (jee!!), teoriaa, tenttejä ja läjä päin tekemättömiä tehtäviä. Luulin, että viime syksy olisi ollut raskas koulun suhteen, mutta ei tämä kevätkään yhtään sen helpommalta näytä. Kuitenkaan en jaksa enää stressata kovinkaan paljoa koulun suhteen, sillä kyllä ne tehtävät tulee jossain vaiheessa tehtyä, mutta toisaalta haluaisin pois koko koulusta mahd pian! Mistähän sitä löytäisi sen kuuluisan kultaisen keskitien? 

Nyt kun ikävä part 2:sta on päästy suurimalta osin yli, voin vain haaveilla J: kotiin paluusta. Opiskelujen alettua päivät menevät taas nopeaan ja kyseinen päivä lähestyy päivä päivältä. Sitten kun vain saisi tietää, koska tämä ihana päivä on. Harmikseni en siis olekaan pääsemässä J:n luokse hiihtolomalla, joten uusi jälleen näkeminen lykkääntyy vasta maaliskuun päivälle x. Eilen hieman kimpassa katseltiin netistä, minkä hintaisia lentoja minäkin päivänä olisi. Kerroinkin J:lle, että oli päivä/ vuorokaudenaika mikä tahansa, olisin vastassa häntä lentokentällä. Tuota päivää siis jo odotellessa. Viimeiseksi kuukaudeksi voisin kehitellä jonkinlaisen aamukamman J:n kotiinpaluu päivälle.

Seuraavaksi tarvisi lähteä Rokin kanssa iltalenkille tuonne ulos kylmään. -15 astetta ei ole ihan sen mun juttu, mutta minkäs teet, kun olet koiran omistaja. Silti mielummin kahlaan lumessa kuin kuran keskellä. Ja jospa pääsisi tänään suht aikaiseen nukkumaankin, vaikkakin menen huomenna vatsa iltavuoroon. Loman aikana meni unirytmi aivan sekaisin, eikä se ole ihan vielä palautunut kunnolla normaaliksi. Voi kuitenkin olla, että kun päästään J:n kanssa skypettämään vielä tänään päivän kuulumisista, niin kello onkin nopeasti lähempänä puoltayötä, kun oikein innostumme.

Bye bye 2013, welcome 2014!!

Niin on yksi vuosi kulunut, ja vuoden 2014 otin vastaan rauhallisissa merkeissä kotosalla. Tänä uutena vuotena minulla ei ollut minkäänlaisia juhlasuunnitelmia. Yleensä ollaan J:n kanssa juhlistettu vuoden vaihtumista jollain kaveriporukalla ja vuosi sitten otimme vuoden 2013 vastaan Egyptin Hurghadassa. Mutta tällä kertaa oli eri sävelet. Itse asiassa jos ihan rehellisiä ollaan, minulla ei ollut yhtään edes juhlafiilistäkään. Laimentunut juhlafiilis siis jatkuu. Toisaalta oli ihan kiva olla kotona, syödä enemmän tai vähemmän huonolla omallatunnolla herkkuja, katsella leffoja ja katsella raketteja ikkunan ääressä rakettivahdin kanssa. Hieman erilainen meininki siis kuin yleensä. Tai verrattuna J:n uuden vuoden viettoon Barcelonassa kaveriporukan kanssa.

Rakettivahti

Mitä sitten jäi käteen viime vuodesta... niin hyviä kuin huonoja hetkiä. Ennen kaikkea koen oppineeni paljon itsestäni, parisuhteesta ja noin elämästä yleensä. Perheen ja läheisten merkitys on täsmentynyt huomattavasti. Haluan olla sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa tulee hyvä olo, enkä haaskata aikaani enää jonninjoutaviin ihmissuhteisiin. Tietynlaisesta teini-iän miellyttämisen halusta olen päässyt eroon. Aion tehdä, sanoa, kokea ja elää juuri niin kuin itse haluan.

Viime vuonna tuli puhuttua paljon J:n kanssa meidän yhteisestä elämästä ja olemme päättäneet ottaa seuraavan askeleen lähivuosien aikana. Pitkässä suhteessa tulee väistämättäkin mietittyä, haluaako juuri tämän ihmisen kanssa olla lopun ikänsä. Itsekin on tullut sitä mietittyä näitä asioita ja kesällä minusta alkoi tuntua, että olemme päässeet kaikkien pienten ja hieman suurempien haasteiden ylitse.

Uskon vuoden 2014 tuovan mukanaan monia ilon aiheita. Eniten odotan maaliskuun päivää x, jolloin J saapuu kotiin. Koulun suhteen alkaa nyt loppukiri, jouluna pitäisi valmistua. Uskon, että tänä vuonna monet kauan odotetut haaveet tulevat toteutumaan, ainakin osittain.

Hyvää ja parempaa uutta vuotta!!

Ps. pari kuvaa joulusta vielä loppuun :)