Koko jouloman kärsin suunnattomasta motivaationpuuttesta ihan kaiken suhteen. Olin suunnitellut, että aloittaisin opparin työstämisen loman aikana, mutta arvata saattaa sainko mitään tehtyä. Koko loma tuli vellottua vain ikävissä tunteissa eikä mistään tullut oikein mitään. Hyvä jos koiraa jaksoin lenkittää ja käydä välillä kaupassa. Mutta onneksi viime viikolla alkanut harjoittelu neurologian osastolla on saanut minuun täysin uutta virtaa. Lisäksi olen niin kaivannut arkea ja sen rytmiä. Hieman suututtaakin se, miten annoin itseni kokonaisvaltaisesti repsahtaa loman aikana. Mutta ikävä oli niin suuri J:tä kohtaan. Nyt tiedän, miltä eroahdistuksesta kärsivästä koirasta tuntuu, kun isäntäväki on monta tuntia poissa kotoa. Paitsi itse en sentää pannut asuntoa matalaksi ikävän vuoksi.
On myös aivan mahtavaa päästä oppimaan uusia käytännön hoitotyön tietoja ja taitoja. Taas hetken jaksan koulua. Vielä kun jaksaisi pusertaa vuoden loppuun ja pääsisi valmistumaan. Mutta sitä ennen on vielä tämä + kaksi muuta harjoittelua (jee!!), teoriaa, tenttejä ja läjä päin tekemättömiä tehtäviä. Luulin, että viime syksy olisi ollut raskas koulun suhteen, mutta ei tämä kevätkään yhtään sen helpommalta näytä. Kuitenkaan en jaksa enää stressata kovinkaan paljoa koulun suhteen, sillä kyllä ne tehtävät tulee jossain vaiheessa tehtyä, mutta toisaalta haluaisin pois koko koulusta mahd pian! Mistähän sitä löytäisi sen kuuluisan kultaisen keskitien?
Nyt kun ikävä part 2:sta on päästy suurimalta osin yli, voin vain haaveilla J: kotiin paluusta. Opiskelujen alettua päivät menevät taas nopeaan ja kyseinen päivä lähestyy päivä päivältä. Sitten kun vain saisi tietää, koska tämä ihana päivä on. Harmikseni en siis olekaan pääsemässä J:n luokse hiihtolomalla, joten uusi jälleen näkeminen lykkääntyy vasta maaliskuun päivälle x. Eilen hieman kimpassa katseltiin netistä, minkä hintaisia lentoja minäkin päivänä olisi. Kerroinkin J:lle, että oli päivä/ vuorokaudenaika mikä tahansa, olisin vastassa häntä lentokentällä. Tuota päivää siis jo odotellessa. Viimeiseksi kuukaudeksi voisin kehitellä jonkinlaisen aamukamman J:n kotiinpaluu päivälle.
Seuraavaksi tarvisi lähteä Rokin kanssa iltalenkille tuonne ulos kylmään. -15 astetta ei ole ihan sen mun juttu, mutta minkäs teet, kun olet koiran omistaja. Silti mielummin kahlaan lumessa kuin kuran keskellä. Ja jospa pääsisi tänään suht aikaiseen nukkumaankin, vaikkakin menen huomenna vatsa iltavuoroon. Loman aikana meni unirytmi aivan sekaisin, eikä se ole ihan vielä palautunut kunnolla normaaliksi. Voi kuitenkin olla, että kun päästään J:n kanssa skypettämään vielä tänään päivän kuulumisista, niin kello onkin nopeasti lähempänä puoltayötä, kun oikein innostumme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti