Hassu tunne sinänsä. Tuntuu, että mitä enemmän saan tehtäviä tehtyä, sitä enemmän tuntuu siltä, että J:n kotiinpaluu lähenee. Johtuuko tämä siitä, että monen tehtävän pakotettu ja pakottamaton deadline on juuri tämän kuun lopussa. Kai se tuo sitten niin paljon tekemistä päiviin ja aika tuntuu kuluvan nopeammin. Onhan se totta, että sellaisina päivinä, kun ei ole mitään erityistä tekemistä, aika tuntuu matelevan. Saati että sellaisia päivä on useampi peräkkäin.
Jotenkin olen saanut uutta draivia ylipäätänsä päiviin siitä, että J on kotona ihan kohta. Lisäksi haluan saada hommia pois alta ennen 27. päivää, jotta voin vain keskittyä yhteiseen aikaan J:n kanssa. Tämä pieni motivaattori on kyllä ollut toivottu asia. Ajatus siitä, että 22 päivän päästä herra on kotona, on saanut muhun niin paljon positiivista energiaa.
Kuitenkin alan olla jo tosi malttamaton. En jaksaisi enää odottaa päivääkään. Viime hetken herpaantumista siis ilmassa, mutta enää ei murehdita. Kaksikymmentä ja kaksi päivää enää. Se on aivan naurettavan pieni murto-osa viidestä kuukaudesta. Suorastaan säälittävän lyhyt aika. Vaikka sanotaan odottavan ajan olevan pitkä, olen joka päivä enemmän ja enemmän innoissani J:n kotiinpaluusta ja odotan jo, että olisi seuraava päivä. Joten uudella energialla ja apinanraivolla eteenpäin. Kyllä se loppukuu ihan kohta koittaa!
![]() |
| Seuraavaa suukkoa odotellessa |

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti