Totuttelua yksin asumiseen

J:n Espanjaan lähdön myötä olen kohdannut elämässäni aivan uuden asian: yksin asuminen. Kieltämättä asia on vaatinut pientä totettelua, jota varmaan työstän vielä jonkun aikaan. Nimittäin en ole koskaan ennen asunut yksikseni. J:n kanssa muutin nuorena ja naiivina heti yhteen lukion loputtua. Tai periaatteessa koulua oli jäljellä vielä pari viikkoa ennen yo-juhlia. Mutta kuitenkin, olen aina asunut jonkun toisen/toisten kanssa. Ensin perheen ja siitä suoraan J:n kanssa. Sinällään mistään ei ole ikinä tarvinnut selvitä yksin. Aina on ollut joku tukena ja turvana saman katon alla.Nyt sitä onkin yhtäkkiä tarvinnut opetella olemaan yksin. Eikä ole ihan pieni juttu ollut, jos 23 vuotta on aina asunut jonkun kanssa.

Varmasti suurin asia, jossa on ollut tottumista on se, että sitä oikeasti on ihan yksin kodissaan. Joo, vaikka täällä seuranani onkin kolme elukkaa, eivät ne silti aja samaa asiaa kuin toisen ihmisen seura. Aivan ensimmäisten päivien ajan koti tuntuikin hyvin kolkolta ja tyhjältä ympäristöltä. Yllättäen kaipasin näkyä, että J istuisi tietokoneen ääressä pelaamassa, ja voisin koska tahansa sanoa hänelle jotain.

On sitä kuitenkin jo jossain määrin tottunut vallitsevaan elämäntilanteeseen. Enää itkua ei niin kovasti aiheuta ajatus siitä, että kotiin palatessa siellä ei ole ketään odottamassa. ( Paitsi eläimet tietysti). Joskus iltaisin nukkumaan mennessä kaipaa kyllä sitä, että J kietoisi kätensä ympärilleni ja siihen paikkaan saisin hyvillä mielin nukahtaa. Tai kun aamulla herään, olisi ihana herätä toisen vierestä. Mutta... pitää vain olla sinut asian kanssa. Välillä siihen pystyy paljon paremmin, välillä vähän huonommin. Koen olevani ns. parisuhde ihminen. Yksinkertaisesti tykkään siitä, että saan jakaa arjen ja kodin jonkun toisen kanssa. Toki onhan tässä yksin elossa ollut hyviäkin puolia. Saa mennä ja tulla miten haluaa. Saa valloittaa 160 cm leveän sängyn kokonaan itselleen. Ei tarvitse siivota toisen sotkuja. Siinä muutama seikka, jotka nyt päälimmäisenä tulivat mieleeni.

Ennen kaikkea kaikkein suurin opetus J:n poissaolon aikana tulee olemaan se, kuinka paljon häntä ihmisenä, hänen läsnäoloaan arvosta. Enää en varmasti tule pitämään mitään asioita itsestään selvyytenä meidän suhteessa. Rakkaus, ystävyys, toisen kunnioittaminen ja arvostus tulevat olemaan paljon suurempaa ja syvällisempää tulevaisuudessa. Muutenkin ollaan tultu niin pitkä matka meidän suhteessa eteen päin, ja uskon, että tämä erossa olon aika tulee vain tekemään hyvää meidän suhteelle. Tästä huolimatta, aion olla "hirveä tyttöystävä" ja omia J:n itselleni sitten, kun hän palaa takaisin
 Suomeen :D

Metsäretkeilyä ja laatuaikaa viime keväältä